Quantcast
Channel: Pasi Lyytikäinen
Viewing all 54 articles
Browse latest View live

Säveltäjä toipuu pätkittäin

$
0
0
Hyvä lukijani,

huomasin, että tänään ylittyi kahdensadantuhannen klikkauksen rajapyykki blogissani. Kiitokset aktiivisuudesta!
Pasimusic Goes Steinway
Lauantaina 20.2. oli pieni sävellyskonserttini 'Pasimusic Goes Steinway' uudessa Steinway-liikkeessä Unioninkadulla. Muusikot ja yleisö olivat ihania ja tupa täynnä. Ohjelmassa oli teoksistani muun muassa Par, Coma, Vuo ja iso kasa miniatyyrejäni. Sävelsin myös tapani mukaan konsertin aikana uuden teoksen yleisön toiveiden pohjalta.

Olen paljon pohtinut sitä, miksi joskus konsertissa on erityisen hyvä tunnelma. Luulen, että lämmin tunnelma syntyy erityisesti silloin, kun sekä yleisö että muusikot tuntevat olevansa samalla aaltopituudella, luomassa yhdessä yhteistä hetkeä.

Paikalla oli erityisen paljon Twitterin käyttäjiä. Heidän välittämiään konserttitunnelmia voi käydä seuraamassa aihetunnisteella #Pasimusic.

Soolopianoteokseni Coman voit kuunnella Martinin soittamana täältä. Äänitys on viime syksyn Pasimusic-festivaalilta Kuopiosta.

***

Olen ollut viikon päivät toipilaana kipukohtauksen (munuaiskivet) jäljiltä. Olen viime päivinä hoitanut vain välttämättömimmät työasiat, muutoin lähinnä kuulostellut vointiani. Sävellyskuntoon olisi kiva päästä nopeasti. Aika tööt-olo edelleen. Säveltäjä toipuu pätkittäin.

Tänään uhmasin jälkikipuja ja piipahdin Yleisradion Ison pajan auditoriossa Pasilassa. Olin katsomassa ennakkoon pari jaksoa ensi maanantaina 7.3. klo 21 alkavasta 'Klassinen Suomi' -sarjasta. Näytti kyllä tosi upeasti toteutetulta projektilta.
Kutsuvierasnäytös alkaa, vakavaksi vetää.

Haastattelut, musiikki, kuvat ja arkistomateriaali on erinomaisesti leikattu sujuvaksi, elämänmakuiseksi kerronnaksi. Paikalle oli saapunut niin Ylen väkeä kuin dokumentissa haastateltuja ihmisiä. Kannattaa tutustua. Ohessa traileri.




'Klassinen Suomi' -dokumenttiryhmä kertoo projektista ennen ennakkonäytöstä.
Pasilasta hyppäsin ratikkaan ja kävin pitkästä aikaa tervehtimässä Ottoa, joka pitää yhtä parhaista Helsingin antikvariaateista, Vihreää planeettaa, Hakaniemen Toisella linjalla. Olen löytänyt Oton putiikista paljon esim. runoutta ja tietokirjallisuutta ja erityisesti niitä omituisia kirjaharvinaisuuksia eri aloilta, jotka ovat päätyneet hyllyyni. Antikvariaatti, jossa hyvät kirjat löytyvät ilman, että pitää kahlata hyllymetreittäin joutavaa hömppää. Kaupan päälle asiantunteva palvelu ja joskus pitkät filosofiset (tai ihan vaan joutavanpäiväiset) keskustelut. Vahva suositus.

Vihreän planeetan Otto
Kotiintullessani luin Turun Sanomista, että 127 vuotta kadoksissa ollut ooppera 'Die Kalewainen in Pochjola' on löytynyt ja kantaesitetään Turussa 2017. Yht'äkkiä tajusin, että minullahan on tuon oopperan pianopartituuri hyllyssäni. Löysin sen vuosia sitten erään antikvariaatin nuottilaarista. Aikamoinen löytö, jonka kulttuurillisen arvon tajusin vasta tänään.

Karl Müller-Berghausin kadonnut ooppera, joka kantaesitetään Turussa 2017




Kuuntelun taidosta

$
0
0
Hyvä lukijani,

vuoden vaihteen jälkeen olen ottanut pitkästä aikaa yksityisoppilaita. Aloitin sävellyksen opettamisen aavistuksen liian nuorena, noin 25-vuotiaana. Tuohon aikaan painin itse täysillä vielä perusopintojen parissa ja se teki muiden opettamisesta henkisesti rasittavaa; oli jotenkin outoa ohjata maisterin lopputyöhön liittyvää sävellysprojektia siinä vaiheessa, kun itse en ollut edes kandi...

Kuuntelua. (kuva: Octavian Balea)


Sävellyksen opettamisessa on eräs erikoispiirre. Moneen muuhun opetukseen liittyen taideopinnoissa opettaja kuulee tunneilla paljon luottamuksellisia asioita. Jos ajatellaan ihan pelkästään musiikin tekemiseen liittyvää kommentointia, niin jo siinä liikutaan hyvin herkillä vesillä. Vaatii opettajalta suurta vastuuta kommentoida opiskelijan valintoja: Pitäisi osata olla kriittinen, mutta tahdikas ja kannustava.

On selvää, että opettajalla on vaitiolovelvollisuus. Oppilaita vaitiolovelvollisuus ei koske. Ja sävellysopettajista on tietysti tarinoitu ajoittain hyvinkin värikkäästi. Minusta opiskelijat voisivat enemmänkin pohtia ääneen, mikä opetuksessa on hyvää ja mikä ei. Palaute on aina tervetullutta.

Opetuksen kriittinen osa on usein muuten se seikka, minkä vuoksi monella oppilaalla on kaikenlaista pientä hampaankolossaan entistä opettajaansa kohtaan.

Useimmiten paras metodi on antaa opiskelijan puhua ja selittää paljon itse. Eniten käyttämäni lause tunneilla onkin: "Kerro hieman tästä". Ongelmakohtien löytäminen on tärkeää. Sen avulla voi räätälöidä sopivia, aiheeseen liittyviä tehtäviä.

Opettaminen – niin kuin säveltäminen – onkin pääasiassa kuuntelun taitoa.

Olen korostanut oppilaille opetuksessa sisäisen kuulon (eli säveltapailun) merkitystä. Musiikkia voi tehdä monin tavoin: pianon tai muun soittimen ääressä kokeillen, laulaen, improvisoiden bändin kanssa yhdessä, tietokoneohjelmien, nauhureiden ja syntetisaattoreiden avulla. Kaikki näistä ovat erinomaisia tapoja tuottaa musiikkia.

Silti olen sitä mieltä, että musiikin kuvitteleminen – ilman apuvälineitä – on säveltäjälle erittäin tärkeä taito, jota kannattaa harjoittaa. Apuvälineellä on taipumus ohjata säveltäjän musiikillista ajattelua, ainakin omalla kohdallani. Pianon ääressä syntyy erilaisia asioita, kuin tietokoneen kanssa suhatessa tai huilun varressa improvisoiden. Ei parempaa tai huonompaa musiikkia, mutta erilaista.

Siksi olen viehättynyt livesäveltämisestä. Siitä, että istun konsertissa ja kirjoitan uuden kappaleen suoraan, ilman apuvälineitä ja korjausmahdollisuuksia (jokainen säveltäjä tuntee työpäiviä, jolloin pyyhekumi on ollut ahkerammassa käytössä kuin lyijykynä...), keskittäen ajatukset säveltämiseen ohi korvissa pauhaavan muun musiikin.

Tänään laitan itseni likoon kello 16 alkavassa konsertissa Balderin salissa ja kirjoitan piansti Jonas Olssonille uuden kappaleen.

P.S. Oheisessa videossa pianisti Kiril Kozlovsky esittää konsertissa säveltämäni miniatyyrin, jonka aiheeksi eräs henkilö yleisöstä antoi 'romantiikan'. Mikäli video ei näy ohessa, se löytyy myös täältä.






Piirtoja nuotin vierestä

$
0
0
Hyvä lukijani,

olen aina tykännyt piirtää. En ole mikään erityisen hyvä piirtäjä, mutta en ole jaksanut välittää siitä. Olen piirtänyt silti. Piirtäminen on kulkenut harrastuksena mukanani koko elämän ajan.

Tykkään siitä, kun kynä tai sivellin liitää paperilla. Kykenen kynä kädessä myös keskittymään parhaiten. Siksi kirjoitan musiikkiakin aika paljon käsin.

Harjoittelua kaksimillinen terällä.

Viivastopiirrin.

Minä olen kasvanut kuvaan ja sanoihin monen muun entisen pikkupojan tavoin sarjakuvien kautta. Kouluvihkojen marginaalit täyttyivät omituisista, pottunokkaisista ukonpäistä, kummallisista maalaisaiheisista sarjakuvista ja myöhemmin myös opettajien ja armeijan esimiesten pilapiirroksista — sekä omituisella huumorilla ryyditetyistä julisteista.

Sarjakuva soitto-oppilasajalta.


Outoa julistetaidetta soitto-oppilasvuosilta.


Musiikinhistorian monisteiden välistä löytynyt piirros...

Piirtäminen on välillä ollut vuosia taustalla ja välillä tuhertamisessani on ollut aktiivisempia kausia. Sarjakuvia on edelleen pullahdellut silloin tällöin. Siinä piirtäminen yhdistyy toiseen harrastukseeni, ontuviin jämävitseihin, joilla piinaan ystäväpiiriäni sosiaalisessa mediassa perjantaisin.

Sibeliusta kuunnellen.

Välineurheilua.

Ruokaa verkosta.

Merikanto.

Jämähuumoria.

Vielä jämempää huumoria.
Optisia ruutuja.

Sarjakuvien ohella on syntynyt monia musiikkiaiheisia pilapiirroksia, joista osa käyttökuvaksi muun muassa Yleisradiolle yms.

Absoluuttinen sävel... hmm?
Irroita tapetit kätevästi pasuunalla.
Nuoteille oksentava kissa. (Yle)

Ears open. (Suomen Säveltäjät/Kompositio)

Eräs piirrostyyppi on ns. onelinerit, jossa tarkoitus on piirtää kohde yhdellä katkeamattomalla viivalla. Joskus siihen liittyy myös ehto, ettei viiva saa ylittää itseään missään vaiheessa.

Oneliner, piano (Suomen Säveltäjät/Kompositio)

Yksinäinen.

Mänty.

Janne

Kolmas piirtämisen muoto on optiset piirrokset, hieman Vasarelyn hengessä. Näitä piirroksia väkertäessä syntyy muuten hyvin samankaltainen tunne kuin säveltäessä.

Ympyrä elää.

Ruutulippu.

Flow.

Nuottiavain.

Finlandia.


Onko meillä malttia sivistyä?

$
0
0
Hyvä lukijani,

Urho Kekkonen kysyi vuonna 1952 ilmestyneessä kirjassaan: "Onko meillä malttia vaurastua?" 

Kysymys oli aikoinaan ajankohtainen. Vuotta 1952 vaalitaan edelleen historiassamme jälleenrakennuksen läpimurtovuotena, jolloin viimeinen sotakorvausjuna lähti Neuvostoliittoon ja Suomessa pidettiin olympialaiset, jotka olivat maailmansodan vuoksi vuonna 1940 peruuntuneet. Välittömistä jälleenrakennustoimista siirryttiin nopeasti hyvinvointi-Suomen rakennustyöhön.

Syntyi kansainvälisestikin katsoen huikea menestystarina: maailmanhistorian perspektiivissä erittäin nopea nousu agraariyhteiskunnasta menestyneeksi eurooppalaiseksi sivistysvaltioksi.

Vaurautta kerättiin, jotta meillä olisi varaa sivistyä. Heti kun kynnelle kyettiin, perustettiin muun muassa koko maan kattava yliopistoverkosto, kulttuurilaitosten ja -oppilaitosten verkosto sekä peruskoulujärjestelmä, ihan vain muutamia mainitakseni.

Satsauksia sivistykseen ei koettu viheliäisinä kuluerinä vaan päämääränä. Sivistys käsitettiin hyvinvoinnin kivijalkana.

Suomalaisen sivistyksen varhainen työkalu: Juhani Ahon kirjoituskone




























'Sivistys' kuulostaa sanana menneen maailman horinoilta. Sille on käynyt kuten monille muille käsitteille. Se on latautunut puisevilla mielikuvilla:

Sivistys on se tosikko kansakoulunopettaja joka laulatti silmät kiiluen maakuntalauluja. Sivistys on se höpöjä puhuva, puuta halaava kukkahattutäti. Sivistys on elämän ankeuttaja, joka ottaa Tex Willerin kädestä ja vaihtaa tilalle Rilken runot.

Sivistys näyttää pönäkältä sivistystoimenjohtajalta. Sivistys kuulostaa yhteiskoulun rehtorin kevätpuheelta. Sivistys haisee kansalaisopiston naisvoimistelijoiden esitykseltä ja niin edelleen.

Älkää antako mielikuvien pettää!

Sivistys antaa rohkeutta olla utelias.
Sivistyksen piirissä voi olla turvallisesti eri mieltä, toisin sanoen, sivistynyt keskusteluun ja demokratiaan pohjautuva vuorovaikutus takaa yhteiskuntarauhan. 
Sivistys lohduttaa. 
Sivistys ilahduttaa. 
Sivistys pysäyttää ajattelemaan.
Sivistys auttaa ymmärtämään, miksi heikompaa kannattaa puolustaa. 
Sivistys löytää ratkaisun tauteihisi. 
Sivistys auttaa ymmärtämään kuka olet. 
Sivistys nostaa sinut katuojasta. 
Sivistys tekee sinusta ihmisen.
Sivistys tekee valtiosta sivistysvaltion.

Sivistynyt Sutonen.


Sivistys ei toteudu mahtikäskyillä. Sivistys ei lisäänny, kun siltä leikataan resursseja. Sivistys ei itsessään välittömästi "tuota" mitään, vaan se on ihmisyyden päämäärä, jota varten me teemme työtä ja keräämme vaurautta.

On oikeastaan herttaisen yhdentekevää, millaisille taloudellisille arvoille yhteiskuntamme perustuu. Maailma ja rakenteet muuttuvat ja mielestäni Suomen on hyvä muuttua mukana.

Mutta muutosten keskellä meidän täytyy kysyä itseltämme: Onko meillä enää malttia sivistyä?








Avoin kiitoskirje Helsingin yliopistolle

$
0
0
Hyvä lukijani,

säveltäjien on tänään aika kiittää Helsingin yliopistoa. Vuonna 1640, keskellä 30-vuotista sotaa, Suomeen perustettiin Turun Akatemia, Helsingin yliopiston edeltäjä. Samalla ylioppilaille alettiin antaa musiikinopetusta, aluksi katedraalikoulun opettajien voimin. Musiikinopettajan oppituolia on sittemmin pitänyt hallussaan vuosisadasta toiseen maineikkaat säveltäjät, muun muassa Maamme-laulun säveltäjä Fredrick Pacius, Richard Faltin, Robert Kajanus, Jean Sibelius — joka hävisi varsinaisen virantäytön muuten Kajanukselle — Leevi Madetoja, Eino Linnala, Erkki Salmenhaara, Kalevi Aho ja tähän päivään saakka Harri Vuori ja Harri Suilamo.

Fredrick Pacius, Maamme-laulun säveltäjä ja yliopiston musiikinopettaja


Nyt, vuonna 2016, ajat ovat niin huonot, että Helsingin yliopisto on päättänyt lakkauttaa tuon musiikinopettajan tehtävän. Molemmat nykyiset lehtorit on irtisanottu tehtävistään tänä aamuna.

Kiitän lämpimästi ammattikuntani puolesta Helsingin yliopisto, että teillä oli resursseja palkata säveltäjiä musiikinteorian opettajaksi 376 vuoden ajan.

Ymmärän toki, että ajat ovat nyt paljon vaikeammat kuin esimerkiksi 30-vuotisen sodan, ison vihan, pikku vihan, lukemattomien nälkävuosien ja rajakahinoiden, Suomen sodan, Turkin sodan, kansalaissodan, 30-luvun lamakauden, talvi- ja jatkosodan, öljykriisin ja 90-luvun laman aikana.

Kuulin myös, että vuonna 1707 perustettu yliopiston piirustuslaitos lakkautetaan, samoin lakkautetaan Japanin kielen ja kulttuurin professuuri. Lisäksi käsityötieteen taitoaineiden sisältöjä ollaan ajamassa alas ja sulauttamassa osaksi kasvatustiedettä.

"On maamme köyhä", sanotaan Maamme-laulussakin.

***

Rakas Helsingin yliopisto,

tilasit minulta Promootiokantaatin vuoden 2007 Filosofisen tiedekunnan promootioon. Minulla oli ilo ja kunnia säveltää teos kahdelle solistille ja orkesterille. Tunsin todellista ylpeyttä, että Helsingin yliopisto — sivistysyliopisto — osoittaa huomiota säveltäjäkunnalle.

Sitten kun teillä on taas varaa sivistykseen, niin ammattikuntamme ja promootiokantaattinikin on jälleen käytössänne. Sitä odotellessa voitte vihellellä vaikkapa Irwin Goodmanin teosta Raha ratkaisee.

Vielä kerran: lämmin kiitos vuosista 1640—2016.

Parempia aikoja odotellen,

Pasi Lyytikäinen, säveltäjä


Korjaus tekstiin 29.4.2016, klo 18.17: Poistettu: Ilmari Krohn (hän oli musiikkitieteen ylimääräinen professori, ei yliopiston musiikinopettaja). Lisätty: säveltäjä Eino Linnala, joka oli myös yliopiston musiikinopettaja.

Lisäys tekstiin 29.4.2016, klo 19.46: Samalla ylioppilaille alettiin antaa musiikinopetusta, aluksi katedraalikoulun opettajien voimin. 








Satu hiljaisesta kylästä

$
0
0
Hyvä lukijani,

Tänään kerron sinulle sadun hiljaisesta kylästä.

Kylä sijaitsi laakson rinteellä ja oli niin hiljainen, että muuttolinnutkin kiersivät sen keväisin kohteliaisuussyistä. Kylä oli kasvanut parin töllin naapurustosta vuosien mittaan aika suureksi, sillä sen onnelliset asukkaat lisääntyivät mielellään. Lisäksi läheisistä kaupungeista muutti kylään hiljaisuutta rakastavia ihmisiä.
Eräänä päivänä suurelta viskaalilta tuli kirje kyläläisille. Kylästä oli vaivihkaa kasvanut niin suuri, että sille piti valita pormestari. Päätettiin järjestää asiasta kokous niityn laidassa, vanhan männyn katveessa. Hiljaisuuteen tottuneet kyläläiset eivät tienneet, mitä tuollaisessa kokouksessa pitäisi tehdä. Jokaista puistatti ajatus joutumisesta pormestarin virkaan, sillä siinähän saattoi joutua tekemisiin muidenkin kuin hiljaisten asioiden kanssa. Lopulta kylän väki yksimielisesti päätti valita pormestariksi jonkun halukkaan ulkopaikkakuntalaisen.

            
Päätettiin järjestää asiasta kokous niityn laidassa, vanhan männyn katveessa. 


Pormestari rakastui kylään välittömästi, samalla tavoin kuin kaikki muutkin sadattuhannet kyläläiset. Ainoa huono puoli pormestarin mielestä oli se, ettei hänellä oikeastaan ollut työtehtäviä. Hiljaiset kyläläiset eivät vaatineet mitään ja kylän suurin matkailuvaltti, hiljaisuus, oli olemassa ilman sen kummempia ponnisteluja. Toimettomuus tuntui väärältä ja oli tehokkaaseen elämänmenoon tottuneelle pormestarille joka päivä suuri ahdistuksen aihe. Hänhän sai kuitenkin suurta palkkaa työstään. Niinpä, kyläläisiä ilahduttaakseen, pormestari päätti tehdä kylästä maailman parhaan paikan. Hän palkkasi konsultin, joka päätyi siihen tulokseen, että maailmassa on liikaa hiljaisia kyliä. Se ei yksin voi nostaa kylää kukoistukseen, mutta hiljaisuus olisi silti hyvä brändi. Sen avulla kylään saataisiin houkuteltua uusia menestyviä yrityksiä. Eräänä päivänä konsultilla oli todellinen ilouutinen pormestarille. Oli löytynyt juuri oikeanlainen yritys, joka sopii kylän imagoon. Yritys valmisti korvatulppia.
            Korvatulppatehdasta alettiin rakentaa niityn laitaan kaatamalla alta pois vanha mänty. Sen jälkeen kaivettiin kymmenentuhatta kuutiota maata ja räjäytettiin saman verran kalliota. Kuorma-autot kuljettivat työmaalle yötä päivää puuta, hiekkaa, soraa, tiiliä, rautaa ja sementtiä. Työntekijät ahkeroivat kolmessa vuorossa huudattaen poriaan, betonimyllyjään ja sirkkeleitään. Viimein koitti se aamu, jolloin tehtaan pilli vislasi ensimmäisen kerran ja sen suuret tulppakoneet mylvähtivät käyntiin. Korvatulppatehtaasta tuli heti jymymenestys. Se perusti kylään kuusi tehtaanmyymälää.

Sen pituinen se.



Perjantain jämävitsikimara

$
0
0
Hyvä lukijani,

Meissä kaikissa on pimeä puolemme. Eräs minun lukuisista pimeyksistä on piinata ystäviäni perjantaisin Facebookissa äärimmäisen huonoilla puujalkavitseillä.

Perinne sai alkunsa 4. joulukuuta 2009, jolloin revin kasvoiltani asiallisuuden valheellisen naamion ja päivitin Facebookiin ensimmäisen perjantain jämävitsin. Se meni näin:

Pasi kertoo pöljän kotikutoisen vitsin perjantai-illan ratoksi: Säveltäjää epäillään kannibalismista. Hänet nähtiin syömässä muusia.


Vuosien mittaan vitsien taso on vaihdellut, mutta pääsääntöisesti laskenut. Olen kerännyt oheen otoksen Kaikkein Huonoimmista Jämävitseistä. Erityisen ontuvan vaikutuksen ne tekevät tällaisena kimarana.

Jos siis haluat, että elämäsi jatkuu ehyeänä, älä jatka lukemista. Jos taas millään ei ole enää mitään väliä, niin ole hyvä:

PERJANTAIN JÄMÄVITSIT

Sirkuksen rumpali hankki halvalla soitinhuutokaupasta surkeat lautaset ja yleisö nauroi kerrankin huonoille pelleille.

Savolaispojan äiti soitti Pariisiin:
— No minkälaesta siellä on?
— Seinee päen männöö kaekki.

Minkä vuoksi luterilaisuus otettiin aikoinaan vastaan Savossa erityisellä riemulla? Siksi, koska kirkkovuoden tapahtumia ei tarvinnut merkitä enää annaaliin.

perisavolainen jämävitsi:
— Ounko minä in?
— Out.

Raumalle tuli viskibaari. Ensimmäinen asiakas arpoi tiskillä aikansa. Kyyppi päätti auttaa:
— Käykö, hyvä herra, Chivas Regal?
— Ei gon mnää käyn Sales pakul.

Palaveri Talvivaaran kaivoksella:
– Keksikääpäs yhtiöllemme vetävä ja napakka työpaikkailmoitus. Käyttäkää kevennyksenä savon murretta ja painottakaa vaikkapa lähialueen hienoja metsästysmahdollisuuksia.
Valmis mainos: Tule töehin Talavivuaralle. Valtavasti luonnon riistoo lähialuveilla.

Makkaratehtaassa:
Toimitusjohtaja: Ihraiset äijät pötköttelevät liikkumatta. Mitä tämä on!?!
Työnjohtaja: En tajua. Käskin heidän tehdä töitä rasvattujen salamien lailla.

— Hei, olen Aro. Kaverit sanovat Arskaksi.
— Hei, olen Tero. En haluu kavereita.

Rauman kirkon sakastissa:
— Onk jollaki tietoo, mikä perhone o' ranskaks?
— Papill on.

Taidekeskustelua Turussa:
— Siellon Matisse taidemuseolla ny.
— Jaa yksin vai? Onks Teposse kipee?

— Mikä on savolaisten pahin kosto muille suomalaisille?
— Verkosto

Merimieselämää:
— Minulla on kaljaasi.
— Vau! Missä?
— Tuopissa.

Kirjailijan lemmenhuolia:
— Hanuristinaiseni jätti, kun tarinakokoelmani julkaistiin.
— Mikä kokoelmasi nimi on?
— Haitarinoita.

Uskonnontunnilla:
– Mitä tapahtuu Vatikaanissa, kun piipusta tulee valkoista savua?
— En tiedä, mutta eno sai Turussa siitä sakot ja menetti piiput valtiolle.

Lintubongarit Savossa:
— Löytyyköhän näiltä seuduilta kolopesijöitä?
— Eehän meeltä nyt semmosia. Pari selänpesijätä vuan.

Poliisi: Oletteko juovuksissa siellä veneen keulassa?
Veneilijä: Hah! Etkö näe, että olemme kokassa!

— Mitä Cicero sanoi, kun sai puukosta Hämeenpuistossa?
— ???
— O Tampere, o Mora.

Tilanne puoliajalla 0–6:
— Tuo meidän uusi mokke on ihan täysi katastrofi.
— Se kyllä vakuutti olevansa ammattimainen maalivahti.
— Missä?
— Tikkurilan tehtailla.

— Pelkään, että tyttäreni on saanut jonkin tartunnan punkista.
— Onko oireita?
— Hakaneula poskessa ja räikeä irokeesi.

Muotitietoinen Karibian risteilyllä:
— Noloa! Miksi tulit pelkissä kalsareissa alukselle?
— Ite käskit pukeutua teemaan sopivasti. Näähän on alushousut.

Musiikin historiaa:
Sus siunakkoon, sanoi Bach, kun pidätyksiä koraaliin kirjoitti.

Kesoil myy bensaa, Kesport myy urheiluvälineitä. Mitä myy Keskusta?

Iisalmen torilla:
— Turisti, osta aeto savikukko!
— Sepä soi kauniisti. Ja savikin on hienoa. Missäs tällaisia osataan vielä tehdä?
— Se on liikesalaesuus. Vuan sen verran voen salaesuuten verhoa raottoo, että ku kalakukon kun syöp, niin tämmönen savikukko syntyy vähä ku itestään.

Kuopion kirjastossa:
— Mitteepä luet?
— Vergiliuksen Aeneista.
— Käyttikö se paljonnii aeneita?

Maantietoa:
— Katsokaas lapset, Suomi on kuin ihminen. Täällä on käsivarsi ja tässä pää...
— Opettaja, selittääks tää sen miks Kuusankoskella haisee?

Rauman käräjäoikeudessa:
— Teitä syytetään ahdistelusta. Miten asia on?
— Däs on ny jokki gummalline vääringäsidys. Mnää vaan vähä bitchiä nybläsin.

Murre-eroja:
— Mut tuomittiin Kuopiossa kiihottamisesta kansanryhmää vastaan, mut Tampereen hovi-oikeudessa tuomio muuttui.
— No?
— No tota joo, nyt lukee rikosrekisterissä, että 'tuomittu kiihottamisesta kansanryhmää vihtaan.'

Sumerilaisessa käymälässä 3087 eaa:
— Voi, kun paperi keksittäisiin pian.
— Sanos muuta, tää savitauluilla pyyhkiminen on syvältä.

— Äiti sanoi, että jos en pese hampaita, niin saan isona karseet teekkarit.
— Äitisi tarkoitti varmaan että 'tekarit'.
— Ei tarkoittanut.

Sarvikuono ja norsu matkustivat luennoimaan Nairobiin salametsästyksen epäeettisyydestä: "Ajateltiin tulla puhumaan aiheesta ihan ilman sarvia ja hampaita."

Hiekkalaatikolla:
— Mun faija on vuoden isä.
— Mun mutsipa on vuodenisä.

— Osaatko tankata autoa?
— Joo, osaan: Auto, auto, au-to, auto, au-to, auto.

Korvatunturilla:
Pukki: Mitä ihmettä tää kahvi on? Maistuu oudolle.
Muori: Keitin vanhoista poroista.

Taparikollinen pääsee ehdonalaiseen:
— Millä meinaat tienata leipäsi?
— No, tuota... ajattelin kääntää raamatun ja puhaltaa lasia.

Pyromaanien kirjallisuuspiirissä luettiin Valittuja paloja.

— Toveri, kuinka vallankumous etenee Lapissa?
— Oli meillä viime kesänä paljon lakkoja.

Maantietoa:
— Äet, missä on Vantaa?
— Jiäkuapissa, siinä Koka-Kolan vieressä.

Dopingtesti Savossa:
— Toitteko virtsanäytteen?
— Joo oota. Otan tiältä salakusta.

— Suomi on tasavalta.
— Ai, mun kaveri on Keravalta.

– Mitä teitte illalla? Tuikkasitteko puukon matkailijaan rannalla?
– Ei vaan turistiin nuotiolla.

– Alkoholisoituneet parturi-kampaajat saivat oman laulukilpailun.
– Minkä nimisen?
– Pulisong.

– Olemme löytäneet Titanicin meren pohjasta.
– Voi ei! Minä kun luulin heittäneeni sen Frederikin levyn tarpeeksi pitkälle.

— Aidan yli ei saa hyppiä!
— Miksi ei?
— Koska Verdi kääntyisi haudassaan nähdessään näin älyvapaan ohjauksen.

— Minut tunnettiin jo A-junnuissa lisänimellä "Liimanäppi".
— Hah! Minut tunnettiin tuolla nimellä jo päiväkodin askarteluhetkissä.

Kielitoimistossa:
— Päivää, olisikohan johtaja tavattavissa?
— Kokeillaan. Joh-ta-ja. Joo, on se.

— Mikä on savolaisen byrokraatin lempilaulu?
— ???
— Kulukurin valssi.

Ilmavoimien sotaharjoitukset Raumalla:
— Oletteko nähnyt Hornetteja?
— En gon mnää kattelin Migei.
— No montas niitä oli?
— Kaks hauskaa bätkää videol.

Äidinkieltä aikuislukiossa:
— Tavuttakaa lause: "Vaimoni on tyytymätön palkkaansa."
— Opettaja, tuleeko tuohon viimeiseen yhdyssanaan väliviiva?

Opettajanhuoneessa:
— Olen ajatellut luopua karttakepin käytöstä.
— Minkä vuoksi?
— Maa on ehkä sittenkin pallon muotoinen.

Jääkiekko-ottelussa:
— Jätkät, valmentajamme on menettänyt näkönsä!
— Voi ei, oletko varma?
— Joo. Se kysyi minulta kaukalon reunalla, että onko tässä laitaa?

— Vaimo käski ruveta käyttämään vessaharjaa.
— No, tottelitko?
— Joo, pakko. Sen kyllä sanon, että vessapaperin käyttö oli huomattavasti miellyttävämpää.

Facebookissa:
– Ethän painanut sharea?
– En, mutta sormi osui likelle.

THL:n tutkimuksia:
Hyvä uutinen on, että vaikeista ilmavaivoista kärsii vain 2 % suomalaismiehistä. Huono uutinen on, että 98 % nauttii niistä.

Vaalikeskustelu oboistin kanssa:
— Kenelle ajattelit antaa äänen?
— Konserttimestarille.
— Tarkoitin, että annatko äänen vaaleissa?
— En voi.
— Miksi et?
— Meidän frakit ovat tummia.

— Oletteko ääntenlaskija?
— Kyllä.
— Tehkää minusta basso.

Poliisikoulussa:
— Mitä täytyy muistaa, kun kirjoittaa sakkoa?
— Että se kirjoitetaan kahdella koolla?

— Teillä oli kuulemma tulipalo. Harmittiko kovasti?
— Ei oikeastaan. Pinnat vaan paloivat.

Aunuksen radiossa jatkosodan aikoihin:
— Mitä tämä on?!? Joka kanavalta tulee ihan hillittömän rasvaisia ehdotuksia.
— Aa, se on vaan radiohäirintää.

Verhoilijalla:
— Päivää! Uusitteko myös jousituksia?
— Kyllä.
— Hyvä! Mulla olisi tässä pari alttostemmaa...

Juhannustaikoja:
— Tuleva puolisoni ilmestyi minulle kun kierin alasti juhannusyönä viljapellossa.
— Älä! Millainen hän oli?
— Se osoitteli minua haulikolla ja huusi: 'Anna hippi perkele olla viimeinen kerta kun tuut munasillas tallomaan meidän kaurat!'

Piispan juttusilla:
— Mitäpä pastori tahtoo?
— Katua.
— Voi voi, minkähän vuoksi?
— Oon tympääntynyt tarpomaan sitä mutkaista ja savista kirkkotietä.

Haastattelupyyntö F.E.Sillanpäälle:
— Voitteko luvata, ettei kukaan sitten nimittele minua haastattelussa?
— Voin taata.

Asiakaspalvelua:
— Teen illalliseksi Pastissada de Cavalia. Olisiko teillä suositella jotain hyvää veronalaista viiniä sen kanssa?
— Teillä kävi tuuri! Meillä täällä Alkossa kaikki viinit ovat veronalaisia.

Konditoriassa:
— Koristelitko kakun karkeilla?
— Oli loppuneet, käytin puolikarkeita.

— Oletko ollut ennen töissä kukkakaupassa?
— En, mutta kyllä mä nää jutut osaan.
— No hyvä, kastele ensiksi tulppaani.
— Jaa sun moposta, vai?

Matkatoimistossa:
— Mitäs teidän asia koskee?
— Perun matkaa.
— Kuule. Ihan vaan vinkkinä. Et voi perua ennen kuin olet varannut jonkin matkan.

— Minkä kunnan johtaja olet?
— Kaavin.
— Huomaan. Laita se taikinakulho pois.


Kaupunginjohtaja:
— Päätimme pienentää luokkakokoja.
— Eläköön!
— Luokat ovat tästä lähtien maksimissaan 15 m2.

— Missäs se Kaaleppi teki elämäntyönsä?
— Jarrumiehenä.
— Rautateilläkö?
— Ei, kun mie tein jälkiruokia varusmiehille.

— Tein linnunpöntön. Oli aika turhaa puuhaa.
— No?
— Ei se mun undulaatti oppinut ees vetämään sitä käytön jälkeen.

Kaunosielu:
— Oi, syksy on taas kellastanut niin kauniisti paikkoja.
— Ei mene läpi. Nyt laitat ne kalsarit pyykkiin!

Nuijasodan aattona 1596:
— Ovatkohan nämä veronkiristykset liikaa? Entä jos talonpojat kapinoivat?
— Pyh! Kuulin, että meitä on vastassa kansan karttuisa käsi.

— Mä kävin selvännäkijällä.
— Oliko hyvä?
— Joo, se näki heti etten oo selvä.

— Hui kamala miltä sä näytät! Mitä on tapahtunut?
— Löin vasaralla peukaloon.
— Minkä takia sulla on sitten musta silmä?
— Se ei ollut mun peukalo.

Sotilaskodissa:
Myyjä: Se tekee 5,30 euroa.
Alokas: Tässä pitäisi olla tasaraha, saisinko kuitin?
Myyjä: Okei. HAJOO MOPO AAMUIHISI!


Häät Savossa:
— Meellä olj tyttöystävän kanssa hirveet häät.
— Sepä on ikävä kuulla... Hetkinen, mitkä ihmeen häät?!?
— Vessahäät.

Koulunpenkillä:
— Kuka muistaa miten jatkuu seuraava sananlasku: Ei se ole hullu, joka pyytää vaan...
— ...pylly, joka huutaa?

Alttoviulisti ovella:
– Hyvänen aika! Kuinka kauan sinä olet värjötellyt täällä pakkasessa?
– Ku-ku-kuusi tu-tu-tuntia...
– Olisit soittanut ovikelloa.
– En pystynyt. Nuotit jäi himaan.

Hämminkiä Ankkalinnan yleisradiossa:
— Hessu, milloin huomasit, että lähetysautossa on vikaa?
— Akun simahtaessa. Mikki alkoi nimittäin sekoilla saman tien.
— Missäs se nyt on?
— Hupun alla.

Tuuraaja keikalla:
— Pianisti saapui, mutta se vetää jotakin mömmöjä ja sanoo, ettei ole koskaan soittanut pianoa. Selitys ja vähän äkkiä. Kuka tää hommaamasi tyyppi on?!?
— Pia.

— Ootko kuullut, että Suomen Punainen Risti ja Uusi Iloinen Teatteri fuusioituvat?
— Hä? En. Mikäs sen lafkan nimeksi tuli?
— Spruit.

Tutkimusryhmä Torinossa:
— Olittehan varovaisia? Selvisikö käärinliinan arvoitus?
— Joo, tuota, se ratkesi itsekseen.


Kaksi neuvostotiedustelijaa rintamalla:
— Varo! Tsuhna, ja toinen. Kolmaskin... Nyt niitä tulee koko ajan lisää!
— Huomasin. Voisitko lopettaa.

— Kuka keksi matkapuhelimen akun?
— Paristoteles?

— Tapio Rautavaara narautti meidät kytille.
— Miksi sä vasikoit, Tapsa?
— Isoisän olkihattu sai mut laulamaan.

Työhaastattelu tilitoimistossa:
— Oletteko tilittäneet aiemmin palkkaa?
— Joo olen. Erityisesti sen pienuutta.

— Oliko pizzeria tällä kertaa siisti?
— Karvan verran parempi kuin viimeksi.

— Olitko hipsteri aiemmin?
— Joo, elin kuplassa.
— No sattuuhan sitä. Enoni oli täysi elin bemarissa.

— Teillä on likainen mielikuvitus Immanuel Kant!
— Muotoilisin asian niin, että kysymyksessä on ns. puhtaan järjen kritiikki.

— Miten sinusta tuli kapellimestari?
— No, kaikki alkoi siitä kun mä kadotin toisen rumpukapulani...

Myymälässä:
— Kukas sinä olet?
— Shhh, olen myymäläetsivä.
— Onnea! Olet löytänyt etsimäsi. Tämä on myymälä.

Savolaiset ratsastusretkellä tulivuoren rinteellä:
– Voe täöteinen! Nyt se juuttaan tuljvuorj purkaotuu. Mitenkä myö nämä kopukat suahaan tiältä poes?
– Heetetään kolikkoa. Ruuna vae laava?

Puhelimessa:
— Moi, mitä kuuluu?
— Just oon juomassa votkan raitilla.
— Se on Sprite, juntti! Missäs sä olet?
— No tässä kylän Spritellä juomassa sitä votkaa.

Lääkärissä Savossa:

— Nimi ja vaeva?
— Jorma Ollila.
— Kuulostaapi vakavalta. Olko se kaovannii lila?

Alttoviulisti ravintolassa:
— Saisinko sitä samaa hartsilla maustettua jälkiruokaviiniä kuin viimeksi?
— Hä, tuota, sattuisittekohan muistamaan viinin nimen?
— Joo, odotas... Hartsport!

Ilmoituksia:
Uskottava vahtikoira saa paikan. Vaatimukset: Haussa mauton sointi.

Kaksinnaiminen kuulostaa pahalta, mutta totta puhuen yksinnaiminen ei kuulosta yhtään sen paremmalta.

Miksi kutsutaan huonoa basistia?
Siksi koska on aika lähteä keikalle.

On kolmenlaisia ihmisiä: niitä jotka ovat matemaattisesti lahjakkaita ja niitä jotka eivät ole.




Kulttuurin puolustuspuheenvuoro

$
0
0
Hyvä lukijani,

maanantaina kantaesitettiin Musiikkitalossa uusi teokseni "Academic Fanfare". trumpettiyhtyeelle. Jotenkin tuntuu irvokkaalta, että samalla viikolla akateeminen maailma kurittaa jälleen kulttuuria.


Tänään Oulun yliopisto ilmoitti halustaan luopua musiikkikasvatuksesta pääaineena. Eilen puolestaan Jyväskylän yliopisto ilmoitti, että haluaa luopua kirjallisuustieteestä pääaineena.

On tietysti tärkeää, ettei millään aloilla ole liikaa ylikoulutusta. Jotenkin silti tuntuu omituiselta, että juuri kulttuurialoilta leikataan niin rajusti nyt.

***

Ajatellaan ehkä suoraviivaisesti, että kulttuuri ei tuota mitään, eikä pelasta suoranaisesti ihmishenkiä. Ikävällä tavalla taiteilijat nostavat usein esiin teemoja, jotka häiritsevät tahratonta maabrändiä ja kilpailukykyä.

Se kaikki on ihan totta. Taide on rasittava kuluerä yhteiskunnalle. Ei siksi, että se veisi yhteiskunnan resursseja jotenkin erityisen paljon, vaan siksi, että taide on koira joka takuuvarmasti puree ruokkivaa kättä. On ehkä sietämätöntä hyväksyä, että kriittisyys on eräs taiteen tehtävistä. Sen lisäksi, että taide vinoilee maksajalleen, se ei oikein taivu monistettavaksi, nopeasti hynää tahkoavaksi taloudelliseksi menestystarinaksi.

Siksi taide voi tuntua vaaralliselta. Tuntuu epäilyttävältä, jos tuottavuutta vaalivassa yhteiskunnassa on alueita, jotka eivät näytä tuottavan mitään. Kulttuuri tuottaa pääsääntöisesti subjektiivisia kokemuksia, joita ei voi mitata. Kulttuuri tuottaa sisäisiä elämyksiä, joita ei voi hinnoitella. On helppo tehdä yksioikoinen tulkinta, että taito- ja taideaineilla ei ole merkitystä "oikeassa" aikuisten elämässä.

Niin houkuttelevaa kuin olisikin korvata taito- ja taideaineet "jollakin hyödyllisellä", kannattaa pohtia miksi me olemme täällä? Sen lisäksi, että me opimme tekemään hyödyllisiä asioita ja lisäämään vaikkapa sitten sitä kilpailukykyä, meidän on myös opittava ymmärtämään, miksi me pohjimmiltaan olemme täällä, mitä kaikkea ihminen voi halutessaan mielikuvituksellaan saada aikaan ja erityisesti voisiko elämällä olla joku syvempi tarkoitus kuin haalia rahaa ja tavaroita?

Kerron sinulle salaisuuden: Kulttuurin tekeminen ja kokeminen eivät ole pientä viihdykettä elämäämme. Ne ovat yksi elämämme keskeisistä sisällöistä.

Säilyäkseen kulttuurimme tarvitsee kansakunnan, jolla on valmiudet lukea romaaneja, kuunnella sinfonioita, katsoa taideteoksia ja esityksiä, piirtää, maalata, kuvata, soittaa ja laulaa itse — ja saada aikaan muutakin kirjallista tuotantoa kuin lakkautusehdotuksia.

kesäterveisin,

Pasi Lyytikäinen, säveltäjä



Köyhänä en ole tohtinut — eräs kertomus köyhyydestä

$
0
0
Köyhyydestä liikkuu paljon mielipiteitä nykyään keskustelupalstoilla. Yhä useammin niissä päädytään lopputulokseen, että köyhyys on köyhän omaa syytä ja että köyhä on laiska tai että hän on tietoisesti tyhmyyttään/pahuuttaan/ilkeyttään tehnyt valintoja, jotka ovat tehneet hänestä köyhän. Tänään luin Helsingin Sanomista rohkean nuoren naisen kertomuksen köyhästä alkoholistiperheestä yliopistoon. Kirjoitus oli ymmärrettävistä syistä kirjoitettu nimimerkillä. Eipä aikaakaan, kun joku asetti kyseenalaiseksi kirjoituksen todenperäisyyden ja epäili mielipidetekstin julkaisua HS:n poliittisena agendana.

Omasta köyhyydestä on vaikea puhua julkisesti nimellä. Köyhyys leimaa ja moni välttelee köyhiä suhtautuen köyhyyteen samalla tavoin kuin vammaisuuteen ja etniseen alkuperään; eli peläten, että ne ovat kuin tauteja jotka tarttuvat.

Köyhänä en ole tohtinut puhua aiheesta minäkään. Niin. Moni tietääkin, että olen lähtöisin todella pienituloisesta perheestä. Minäkin vaistomaisesti välttelen köyhyydestä puhumista, sillä köyhyys liitetään usein alkoholi- ja mielenterveysongelmiin tai avuttomuuteen. Vanhempani eivät ole juuri käyttäneet alkoholia, lapsuudessamme eivät ollenkaan, vakavia mielenterveysongelmia ei heillä ole ollut, eivätkä he todellakaan ole olleet avuttomia.

Sekä lapsena, että opiskeluaikana ja pitkään sen jälkeenkin olen yrittänyt visusti peitellä köyhyyden jäljet. Hävetti. Kumarruin aina Ladassamme ”sitomaan kengännauhoja”, kun Lapinlahdella tuli vastaan tuttuja. Yritin varjella vaatteitani, ettei niihin tulisi reikiä, sillä paikatuissa vaatteissa kulkeminen paljastaa köyhyyden varmimmin.

Isäni jäi minun ollessa pieni apulaismetsätyönjohtajan tehtävästä työttömäksi. Koneellistuminen ja yritysfuusiot veivät metsäalalta paljon työpaikkoja tuolloin 1980-luvun alussa. Äitini sai pienipalkkaista työtä Hämeen kehräämöltä Lapinlahdelta, kunnes hänkin jäi työttömäksi, työllistyen ajoittain. Isäni ei enää, yli 55-vuotiaana saanut uutta työtä.  Meillä oli kuitenkin oma perunamaa, kalaa tuli järvestä. Peruselämiseen raha riitti. Isä auttoi naapureita monissa erilaisissa töissä saaden hieman lisätienestiä.

Kesällä 1987 esiintymässä junassa jossain päin Suomea
Me lapset menimme kesätöihin — haluan korostaa, että ihan omasta tahdostamme, koska halusimme omaa rahaa — heti kun kynnelle kyettiin. Veli ja sisko menivät ensin n. 12–13 -vuotiaana mansikkafarmeille ja minä aloin (koska rakastin esiintymistä eikä herkkä taiteilijasieluni taipunut marjanpoimintaan) ensin laulaa pienissä tapahtumissa ja sitten soittaa 11-vuotiaana junassa haitaria. Matkustajien antamista kolikoista kertyi niin hyvä kesätienesti, että pystyin ostamaan isomman haitarin ja jopa lainaamaan isälleni rahaa kodin remonttia varten. Ei meidän lapsuutemme ongelmatonta ollut, mutta perusturvallista kyllä, onnellistakin. Ja niin kuin setäni totesi isäni hautajaisissa: ”Meellä Lyytikäesillä se on tuo huumori ollu aena leevänjatkeena.”

Kun 90-luvun alussa Suomeen iski lama, vanhemmat sisarukseni olivat jo valmistuneet ja työelämässä ja minä päässyt juuri peruskoulun päättäneenä armeijaan soitto-oppilaaksi. Meillä oli tuuria matkassa. Vanhemmilla ei ollut isoja velkoja, eikä kala loppunut järvestä. Monella ikäluokastamme ei ollut samanlaista onnea. Ihan liian moni lapsuustovereistani päätti päivänsä oman käden kautta.

***

Armeija-ajan jälkeen olin hetken aikaa Lahdessa työttömänä. Silloin oli todella tiukkaa. Mitään töitä en löytänyt, pienintäkään hommaa. Kesäkuussa 1997 kannoin Lahden seurakunnalta ruokakasseja pieneen yksiööni. Sain kouraan 50 markkaa ensi hätään. Ainoa sähkölaite asunnossa hellan lisäksi oli partakoneeni. Laihduin parin kuukauden aikana aika lailla. Kaverit jelppivät paljon, ehkä huomaamattaan. Vanhempani auttoivat minua paljon myös pienistä tuloistaan. Lopulta kun sain työttömyyskorvausta tililleni, melkein hävetti. Hävetti saada rahaa, vaikka en tehnyt mitään. Kaverini rehki joka päivä kesäteatterissa ja hädin tuskin sai saman verran palkkaa.

Tuona kesänä kuulin ensimmäistä kertaa eläessäni, kun köyhiä haukuttiin julkisesti ääneen. Se tuntui kipeältä. Olisi tehnyt mieleni kommentoida keskustelua jotenkin, mutta en uskaltanut. Ilmapiiri muuttui tuolloin huono-osaisia kohtaan nopeasti tuomitsevaksi, niin kuin se on taantuman seurauksena muuttunut viime vuosinakin.

Pääsin Sibelius-Akatemiaan. Aloin saada pieniä työtehtäviä nopeasti. Opintolainaa otin niin vähän kuin mahdollista. Sittemmin minulla on ollut onnea. Sain perheen ja töitäkin on ollut. Ei ole ollut erityisen leveä leipä koskaan, mutta pärjätty on.

***

Joku voisi ajatella, että olemme selvinneet köyhyydestä oman ahkeruutemme, elämäntapojemme ja asenteemme avulla. Toki noilla on merkitystä, mutta vain osittain. Tärkeää on, että myös köyhällä on mahdollisuus työhön, mahdollisuus kouluttautua ja oikeus ihmisarvoiseen elämään. Lisäksi en koskaan lapsena enkä aikuisena ole yhtään ainoaa kertaa kokenut, että minua olisi henkilökohtaisesti vältelty, vähätelty tai haukuttu köyhyyden takia. Päinvastoin. Ystävät, opiskelukaverit, kollegat, naapurit, sukulaiset, opettajat ja kaikki muutkin ovat olleet kannustavia, ystävällisiä ja auttaneetkin pahassa paikassa. Tätä kokemusta ei valitettavasti ole kaikilla köyhillä. Seikka joka johtaa takuuvarmasti invalidisoivaan häpeään ja syrjäytymiseen.

***

En todellakaan ole mikään pulmunen. Olen minäkin arvostellut köyhiä yleisellä tasolla. Se käy helposti, vahingossa ja huomaamatta. Arvostelulla on helppo paikata huonoa itsetuntoa ja myös tehdä lähipiirille selväksi, että minä en kuulu ’luusereiden’ joukkoon. Siksi toivon, etten koskaan unohtaisi millaista on, kun rahaa ei ole mihinkään, ja etten taantuisi arvostelemaan ihmisiä, joita meidän pitäisi kaikin keinoin auttaa.

Köyhyys on perseestä, mutta sen tietäminen mitä köyhyys on, on aarre, jota en enää antaisi pois.

Pasi Lyytikäinen


Kirjoitus julkaistaan poikkeuksellisesti omalla nimellä

Nuoret ja sivistys

$
0
0
Hyvä lukijani,

viime aikoina olen törmännyt moneen ilahduttavaan kulttuuri-ilmiöön. Kaikkiin näihin ilmiöihin liittyy nuoret.

Olen tutustunut moneen nuoreen, n. 13–20 -vuotiaaseen muusikonalkuun, joiden soitto on todella korkeatasoista. Monet näistä muusikoista säveltävät myös itse, ovat musiikkimaultaan ja -osaamiseltaan laaja-alaisia ja huomionarvoista heissä on halu sivistyä, kehittyä ja erityisesti pitää hauskaa musiikin parissa. He treenaavat paljon ja ovat kunnianhimoisia. Heissä on juuri sellaista tekemisen paloa, jonka on väitetty kadonneen nuorten keskuudesta ja vaihtuneen netissä roikkumiseen tai harrastusshoppailuun.

Samaa viestiä olen kuullut muualtakin. Tutut antikvariaatin pitäjät, mm. Otto ja Elmeri, ovat kertoneet, että se asiakaskunta, joka lukee klassikkoja, filosofiaa, runoutta ja kiinnostavaa nykykirjallisuutta koostuu paljolti nuorista. Ja juuri heitä vanhemmat asiakkaat siellä antikvariaateissa soimaavat sivistyksen katoamisesta — nippu Harlekiineja sylissään.

Olen myös huomannut että taidemuseoissa hiippailee paljon enemmän nuoria, kuin siihen aikaan jolloin itse olin nuori.

Kesäisin tässä Aurinkolahden rannalla eivät yleensä örvellä nuoret vaan oma ikäluokkani.

Puheet sivistymättömästä nuorisosta yleistyksenä ovat paksua puppua.



Uskoakseni nuorten sivistyksen jano johtuu siitä, että kulttuurikasvatus on 2000-luvulla uudistunut. Se on yksinkertaisesti pedagogisesti parempaa kuin aiemmin.

Eilen muuten Musiikkitalolla työskennellessäni sinne tulvahti valtava määrä Helsingin 2-luokkalaisia, kuuntelemaan Helsingin kaupunginorkesteria. Tämä on hienoa työtä! Ylipäänsä sekä kulttuurilaitokset, että yksittäiset taiteilijat ovat aktivoituneet toimimaan lasten ja nuorten parissa. Tätä koulujen ja taide-elämän yhteistyötä toivoisin vielä lisää! Taiteen pitää olla läsnä jokapäiväisessä elämässä, jotta se on osa kulttuuriamme, eikä pelkkä yksittäinen outo riitti silloin tällöin.

Meillä on oltava taiteen perusopetuksessa resursseja alussa mainitsemieni huippulupausten ohjaukseen, mutta erityisesti meillä on oltava resursseja taata kaikille lapsille ja nuorille mahdollisuus hyvään kulttuurikasvatukseen ja omaan ilmaisuun koko maassa. Tämän vuoksi suren kovasti sitä, että Perhonjokilaakson kansalaisopisto taistelee Mauno Järvelän kehittämien Näppäri -kansanmusiikkiryhmien olemassaolosta idean synnyinseudulla, Kaustisella.

Oma opintaipaleeni musiikin tielle alkoi Lapinlahden kansalaisopiston harmonikkaryhmästä. Sillä oli iso merkitys lapsuudessani ja sen ansiosta saatoin pikkuhiljaa kartuttaa taitojani, jatkaa opintojani ja lopulta päätyä säveltäjän ammattiin. Vaikka minusta ei koskaan olisi tullut ammattimuusikkoa, tuo harmonikkaryhmä olisi silti yksi keskeisiä lapsuuteni rakennusaineita.

Tulevaisuus on nuorten. Meillä on avaimet auttaa heitä, jos niin haluamme.

Pasi Lyytikäinen, säveltäjä

Keskustelisimmeko Guggenheimista?

$
0
0
Hyvä lukijani,

Guggenheim on taas ajankohtainen asia. 

Hankkeesta on käyty pitkä vääntö ja hyvin erityyppisin perustein hanketta on joko kannatettu tai vastustettu. Vuosien mittaan museohankkeesta on tullut surullinen populismin kohde, jota yhä enenevissä määrin sekä vastustetaan että kannatetaan mielikuvaperustein tai ideologisista syistä. Tätäpopulismia on esiintynyt taidekentällä, virkamiehissä ja poliitikoissa.

Itse olen sitämieltä, ettälähtökohtaisesti uusiin suuriin taidehankkeisiin olisi hyvä suhtautua positiivisesti. Niitätoteutetaan maassamme harvoin.



Minusta tärkein asia on museon sisältö. Tämän suhteen en ole kuullut vielä ainoatakaan syvällistäpuheenvuoroa puolesta tai vastaan. Sen sijaan olen nähnyt ala-arvoista roiskintaa Taiteen McDonaldsistatai toisaalta sisällötöntä ylistystäBilbaon ihmeestä”.

On mielestäni heikkoa hankkeenvetoa, ettei Guggenheim Helsinki -sivuilla ole edes kunnollisia linkkejä Guggenheim -museoihin, saati minkään valtakunnan aavisteluja tulevasta taiteellisesta sisällöstä tai linjasta.

Taidehankkeen suotuisalle etenemiselle olisi hyväksi, että tulevista sisällöistäkeskusteltaisiin, niillä spekuloitaisiin, niistäväiteltäisiin ja muualla maailmassa olevien Guggenheim-museoiden näyttely-, tutkimus-, ja opetustoimintaa esiteltäisiin kattavasti. Tämä vaatisi suomalaisella kuvataidekentälläluottamusta nauttivan taiteellisen johtajan hankkeelle ja näkyviäsisältöihin liittyviäulostuloja.

Suosittelen lämpimästi tutustumaan Guggenheimiin verkossa. Guggenheimilla on laaja, lähes 1700 teosta ja yli 575 taiteilijaa kattava online-galleria, josta voi saada hajua, mistä on kyse. Näyttelytoiminta on mielestäni todella korkeatasoista, kiinnostavaa ja monia noista näyttelyistänäkisin mielelläni Suomessa. Esimerkiksi tällä hetkelläChina after 1989 -näyttely New Yorkin museossa vaikuttaa erityisen kiinnostavalta.

Samaan hengenvetoon totean, ettei Helsingin alueen taidemuseoiden tarvitse pätkääkään hävetäGuggenheimin rinnalla, päinvastoin. Esimerkiksi Kiasman raikas näyttelytoiminta tuo Helsingissä todellisen sparraajan, haastajan ja härnääjän Guggenheimille. Rohkeudessa ja taiteellisessa riskinotossa Guggenheimilla näyttäisi olevan rutkasti opittavaa.

Guggenheimia on vastustettu rahareikänä”. Se, että yksityistä rahaa (olkoonkin, että mukana on myös valtionyhtiöitä) on saatu kerättyä hanketta varten jo nyt 66 miljoonaa euroa ja rapiat osoittaa, ettäelinkeinoelämä ja säätiöt näkevät hankeen mielekkäänä ja ettähankkeen taloudellinen johtaminen on onnistunutta. Siksi tuntuisi jotenkin omituiselta, että Helsingin kaupunki ja Suomen valtio edelleen ajattelisivat, että hanke on taloudellisesti epävarmalla pohjalla.

Huomionarvoista on myös, että monet pääkaupunkiseudun taidemuseoiden johtajista näkee hankkeen kannatettavana. Guggenheim toisi lisääkävijöitäkoko Helsingin taidekirjoon.

Mitkäovat Guggenheimin todelliset riskit? Näen niitä neljä. 

Ensimmäinen riski liittyy kävijämääriin ja sitä kautta talouteen. Tämänhetkinen kävijämäärätavoite, 500 000 550 000 vuosittaista kävijää, on kunnianhimoinen. Vertailun vuoksi Ateneumissa oli vuonna 2015 yhteensä262 959 kävijää. EU:n ja Venäjän kireät suhteet vaikuttavat siihen, ettei venäläismatkailijoiden virta, joka museon menestykselliselle toiminnalle tarvittaisiin, ole selviö

Toinen riski liittyy arvoihin ja se riski on eräällätavoin jo realisoitunut. Toivon, ettei tapaus Guggenheimin myötäsuomalaista kulttuuripolitiikkaa aleta tehdäsokean talousvetoisesti vaan kiinnostavat, taiteelliset sisällöt edellä. Guggenheim-keskustelu on valitettavasti liikkunut lähinnämuseon elinkeinotavoitteiden ympärillä.

Kolmas — ja pahin riski on epäonnistunut, jatkuvasti varman päälle pelattu näyttelytoiminta. Sillä se aktivoisi nopeasti nuo kaksi edellistä riskiä. 

Neljäs riski on se, että muutenkin onnetonta kulttuuribudjettia leikataan Guggenheimin vuoksi.

Mutta summa summarum, voisimmeko viimein aloittaa keskustelun Guggenheimista?

Pasi Lyytikäinen

Kirjottaja on säveltäjä ja Pasimusic-festivaalin taiteellinen johtaja

Intuitio, inspiraatio ja mystiikka — huuhaata vai taiteilijan työkaluja?

$
0
0
Hyvä lukijani,

kun luet kirjaa, katsot elokuvaa tai vaikkapa näytelmää, jossa kuvataan taiteen tekemistä, törmäät usein kuvaukseen, jossa korostuu taiteilijan intuitiivinen työskentelytapa, mystiikka, inspiraatio, taiteilijan persoona ja impulsiivisuus.

Stereotypioista johtuen monet ammattitaiteilijat vieroksuvat intuitiosta, inspiraatiosta ja mystiikasta puhumista, jopa siinä määrin, että moni kollega vähättelee keskusteluissa niiden merkityksen olemattomiin. Puhe erityisesti mystiikasta halutaan mieltää usein huuhaaksi.

Sävellystyötä kahvilassa

Tässä tekstissä tarkoitan intuitiolla taiteen teon tiedostamattomia ratkaisuja. Toisin sanoen ratkaisuja, jotka eivät perustu tiedostettuihin tekniikaksi jalostuneisiin ratkaisuihin. Kyseessä ei kuitenkaan ole sattumanvaraisuus, vaan intuitioon liittyy vahva tunne siitä, että "juuri näin tämän pitää olla". 

Inspiraatiolla tarkoitan puolestaan työhön liittyvää innoitusta ja hyvää työvirettä.

Mystiikalla tarkoitan kaikkia niitä taiteenteon prosesseja, jotka pysyvät salattuina tekijälleen ja musiikkia, joka tulee mieleen suoraan, "annettuna".

Ensimmäisen kerran kirjoitin inspiraatiosta nuorena sävellysopiskelijana ollessani Iisalmen Sanomien kolumnistina. Näkökulmani oli kriittinen. Käsitteenä inspiraatio on kerännyt mukaansa valtavan merkitysten painolastin. Jo tällöin pyysin käyttämään inspiraation sijaan käsitettä "hyvä työvire". Nyt ajattelen, että inspiraatioon sisältyy hyvän työvireen lisäksi innoituksen tunne; jokin, yleensä musiikin ulkopuolinen asia innoittaa sävellystyötä erityisen paljon.

Pari vuotta myöhemmin käsittelin puolestaan intuitiota Juha Torvisen ja Petri Tuovisen toimittamassa kirjoituskokoelmassa Minä, säveltäjä (Summa, 2002). Siinä kuvaan intuition kaksijakoiseksi. Toisaalta on intuitiota, joka nostaa sävellysprosessiin tiedostamattomia elementtejä ja toisaalta opitut  sävellystekniset keinot "painuvat" takaisin intuitioon, kun niiden käytöstä tulee tuttua. Toisin sanoen, jokaista ratkaisua ei tarvitse enää miettiä ajan kanssa erikseen, vaan ratkaisut ikäänkuin "ilmestyvät".

Mystiikasta en ole kirjoittanut koskaan. Syy on yksinkertainen. Miten kirjoittaa asiasta, josta lähtökohtaisesti ei voi saada tietoa? Taiteenteon mystiikkaa olen alkanut pohtia aktiivisesti vasta livesävellysprojektin myötä. Siinä sävellystyö tapahtuu konsertin aikana eräänlaisen automaatiokirjoituksen tavoin. Koska aikaa säveltää on rajattu määrä ja yhtäaikaa sävellystyön aikana soi korvissa muu musiikki, sävellysprosessi muuttuu omituiseksi. Ei ole yksinkertaisesti aikaa valita erilaisten vaihtoehtojen välillä. Tämä seikka tuo sävellysprosessiin mukaan tason, jota kutsuisin "vääjäämättömyydeksi". Tämä samanlainen vääjäämättömyyden tunne on joskus mukana tavallisenkin sävellystyön aikana ja silloinkin kuvaisin prosessia mystiseksi, musiikki ikäänkuin annetaan. Tällainen sävellysprosessi on lähes pelkästään intuitiivinen, jonka pohjalla on ulkoa saatu inspiraation lähde. On mahdotonta eritellä tietoisesti, mitä sävellysprosessissa tapahtui. Mystiseksi kuvaisin myös tilanteita, jossa hiljaisuudessa tai vaikkapa kesken arkisten toimien välähdyksen tavoin pulpahtaa mieleen sävellystyöhön liittyviä ratkaisuja.

Haluan korostaa, että sekä inspiraatio, intuitio ja mystiikka ovat vain osa taiteilijan mahdollista työkalupakkia. Ne eivät ole minulle yliluonnollisia prosesseja, vaan tiedostamattomien keinovarojen määrätietoista haltuunottoa. Inspiraatio, intuitio ja mystiset prosessit eivät myöskään tuota automaattisesti mitään hyvää, päinvastoin. Juuri näiden prosessien sivutuotteena syntyy paljon virheitä, maneereja ja yksinkertaisesti kökköä musiikkia. Kannustan kuitenkin lähestymään inspiraatiota, intuitiota ja mystiikkaa avoimin (toki myös kriittisin) mielin. Näistä kaikista on hyötyä ainakin musiikin luonnosteluvaiheessa.


Ohessa kolme erilaista esimerkkiä intuitiivisesta sävellysprosessista:


Katso video: Klassinen Suomi, osa 10. Suomi-Finland (Yle Teema)


Kiril Kozlovsky esittää yleisön ehdottaman romanssi -aihepiirin pohjalta konsertin aikana säveltämäni kappaleen.


Katso video: HSTV (Helsingin sanomat)


Työelämän murroksesta

$
0
0
Hyvä lukijani,

kun nuorena hakeuduin sävellysopintoihin kuulin vanhemmilta kollegoilta, että säveltäjän palkka tulee koostumaan kolmesta peruspilarista:

1. Sävellystilauspalkkiot
2. Tekijänoikeustulot
3. Apurahat

Tämän lisäksi leipää jatketaan tarvittaessa opetus- ja asiantuntijatehtävillä.

Eläke puolestaan tulisi koostumaan säveltäjällä pääasiassa ylimääräisestä taiteilijaeläkkeestä, mikäli siis olisi tarpeeksi merkittävä hahmo suomalaisen säveltaiteen kentällä. Muutoin kyseeseen olisi tullut lähinnä kansaneläke, sillä vielä 2000-luvun alussa mikään noista kolmesta ensinmainitusta tulonlähteestä ei kerryttänyt eläkettä.

Tämä kuulosti hieman mutkikkaalta, mutta järkeenkäyvältä.

Kun sitten astuin säveltäjän ammattiin, huomasin erään asian:

Taiteilijan ammatti on murroksessa, tuo edellä mainittu ei koske enää ikäpolveani ja työelämään liittyvästä byrokratiasta ei ota Erkkikään selvää.


Ennen seuraavaa kappaletta, ota vähän happea.

1990-luvulla tehdyistä keikoistani keikanjärjestäjät olivat maksaneet TaEl:ia esiintyvien taiteilijoiden eläkekassaan. Toimiessani 2000–2001 Lapinlahden kunnansäveltäjänä palkastani maksettiin KuEl:ia, eli kuuluin kuntien eläkevakuutuksen piiriin. Sittemmin, oltuani muutaman vuoden freelancer-säveltäjä sain kirjeen (oliskohan ollut Eläketurvakeskukselta) että minut rinnastetaan yrittäjään. Aloin maksaa sävellystilauspalkkiosta YEL:iä (yrittäjän eläkemaksua). Välillä tilaus on toteutunut siten, että olen työsuhteessa, jolloin maksetaan palkkiostani kuitenkin TyEl:iä. Sibelius-Akatemian maksamien palkkojen osalta kuuluin aiemmin myös VaEl:in piiriin. Sitten on vielä MyEl (maatalousyrittäjien eläkemaksu), jota maksan apurahojen osalta. Lisäksi itse järjestämieni konserttien tiimoilta maksan itse eläkkeitä muille.

TaEl, KuEl, YEL, MyEl, VaEl, TyEl. Pysytkö vielä perässä?

Mitä tämä tarkoittaa käytännössä?

Se tarkoittaa sitä, että säveltäjän palkka tulee entistä pienemmistä mutta useammista puroista.

Se tarkoittaa myös sitä, että joudun tapauksesta riippuen pohtimaan statukseni. Olen välillä yksityisyrittäjä, välillä palkansaaja, välillä freelancer ja välillä apurahataiteilija ja välillä taas työnantaja. Olenpa ollut välillä jopa virassa oleva säveltäjä.

Mielestäni taiteilijan työ on hyvä esimerkki siitä, mitä työelämä tulee olemaan yhä enemmän tulevaisuudessa. Myös muilla kuin taidealoilla. Varovainen arvioni on, että tällainen byrokratian ja statusten sillisalaattimalli tulee kalliiksi sekä minulle että yhteiskunnalle.

Siksi olisi mielestäni tärkeää pohtia, miten tulevaisuuden työelämässä ihminen voisi tehdä työtään yhden nimikkeen alla, mahdollisimman pienellä paperinpyörityksellä.

Jos tässä ajatustyössä tarvitaan apua, olen käytettävissä.

Pasi Lyytikäinen

säveltäjä







Kenelle kulttuurin valtionosuudet kuuluvat?

$
0
0
Hyvä lukijani,

tällä hallituskaudella on päätetty uudistaa kulttuurin valtionosuusjärjestelmää (VOS). Valtionosuusjärjestelmän piiriin kuuluu museoiden ja teattereiden lisäksi 28 eri kokoista orkesteria, kamariorkesteria tai yhtyettä. Paine uudistukseen on kytenyt pinnan alla kauan.

Laki valtionosuusjärjestelmästä teattereiden, museoiden ja orkestereiden rahoittamiseksi syntyi 1990-luvun alussa ja sen turvaama rahoitus perustuu henkilötyövuosiin.

Valtionosuusjärjestelmää on kritisoitu musiikin alalla erityisesti siitä, että se jättää lähes täysin ulkopuolelleen niin sanotun vapaan kentän toimijat. Vapaan kentän toimijoilla tarkoitetaan tässä yhteydessä toiminnaltaan vakiintuneita, ammattimaisesti toimivia orkestereita, kamariorkestereita kuoroja tai yhtyeitä, jotka eivät saa vakituista avustusta toiminnalleen, toisin sanoen, ne eivät kuulu valtionosuusjärjestelmän piiriin.

Vapaan kentän toimintaa on ollut aina. Myös nykyinen Helsingin kaupunginorkesteri, vuonna 1882 perustettu Pohjoismaiden vanhin ammattilaissinfoniaorkesteri, oli alun perin yksityisten avustusten turvin toimiva orkesteri, johon Kajanus sai vähitellen rahoittajiksi mukaan senaatin ja lopulta Helsingin kaupungin. Tunnettuja klassisen musiikin vapaita ryhmiä ovat vaikkapa Helsingin barokkiorkesteri, Uusinta, defunensemble, Helsingin kamarikuoro ja Zagros.

Helsingin kaupunginorkesterin konsertti vuonna 1949, johtaa Martti Similä
Kuva: Hugo Sundström / Helsingin kaupunginmuseo

Miksi keskustelu kulttuurin valtionosuusjärjestelmästä on kuumentunut juuri nyt?

Näen syinä ainakin seuraavat seikat:

— Valtionosuusjärjestelmään pääseminen on muuttunut vaikeaksi, osin jopa mahdottomaksi, sillä valtion tuki kulttuurille on polkenut paikoillaan kauan.
— Musiikkiala on kouluttanut suuret määrät muusikoita, mutta vakituisia paikkoja orkestereissa aukeaa hitaasti.
— Taiteellisesti painavia tuotantoja, jotka eivät menesty liiketaloudellisin perustein on tehty kauan myös klassisen musiikin ulkopuolella. Tällaisia ovat esimerkiksi jazzin, kansanmusiikin ja progressiivisen rockin kokoonpanot. Tästä suunnasta on myös painetta tukiperusteiden muutoksiin. Näissä genreissä henkilövuosiin pohjaavat perusteet toimivat erityisen heikosti.
— Vapaan kentän toimijat kokevat pitkään jatkuneen tilanteen äärimmäisen turhauttavaksi.
— Muut vapaan kentän rahoitusmallit, esimerkiksi yksityisen kulttuurituen verovähennysoikeus ja erityisesti vastikkeettoman joukkorahoituksen salliminen eivät ole edenneet lainsäätäjien käsissä.

Varovainen arvioni on, että asiasta kiinnostuneiden kannattaa ostaa nyt popcornia varastoon, sillä luvassa on poikkeuksellisen tunteita kuumentava vääntö. Aihe on arka ja huomaan itsekin asettelevan sanojani erityisen huolellisesti.

***

Vaihtoehtoiseksi malliksi on ehdotettu muun muassa sitä, että joitakin maakunnallisia toimijoita lakkautettaisiin ja kyseiset rahat jaettaisiin vapaan kentän toimijoille ns. kiertuetukena.

Toinen ehdotus on, että VOS-rahaa jaettaisiin taiteellisen toiminnan laadun perusteella. Tällöin ehkä joiltakin nykyisen tuen saajilta leikattaisiin rahaa ja sitä jaettaisiin vapaalle kentälle.

Molemmissa näissä malleissa nykyiset VOS-tukea saavat toimijat olisivat kärsijöinä.

VOS-tukia uudelleen jakaessa kannattaa muistaa se, että kaupungit satsaavat myös omaa rahaa orkestereiden ylläpitoon. Orkesterin kokonaan hävitessä paikkakunnalta epäilen voimakkaasti, että sillä olisi halukkuutta käyttää muutenkin vähäisiä rahoja kiertueiden rahoittamiseen. Kuntalaiset haluavat tukea ensisijaisesti omaa toimintaansa. Selviö olisi, että kulttuurin kokonaisrahoitus tässä mallissa pienenisi. Monista toisenlaisista lehtiotsikoista huolimatta monelle kaupungille oma orkesteri on tärkeä asia, jota halutaan tukea ja josta ollaan ylpeitä.

Taiteellisen laadun arviointi on minun mielestäni jo huomattavasti parempi ajatus. Tämä toisi varmasti uutta otetta orkestereiden ohjelmistosuunnitteluun ja esitysten laatuun. Tämän mallin ongelma on, kuinka se toteutetaan. Tarvittaisiin laaja, eri genret huomioon ottava vertaisarviointijärjestelmä, jonka täytyisi pystyä arvioimaan tasapuolisesti hyvin erilaisia toimijoita. Pahin skenaario vertaisarvioinnissa olisi se, että meille alkaisi syntyä yhden totuuden taiteellista toimintaa, jossa pelon ilmapiirin vallitessa kaikki toimijat apinoivat toisiaan. Lisäksi täytyy muistaa, että monella kunnallisella kaupunginorkesterilla on tehtäviä, joita vapaalla kentällä ei ole.

Edessä on vaikeita päätöksiä ja konsensusta tässä asiassa on vaikea löytää. Eri mieltä voi ja tietyissä tilanteissa pitää olla, mutta minusta tärkeää olisi, ettei kulttuurialan toimijat ryhdy sotajalalle toisiaan vastaan. Se on tie, jolta eksyvät lopulta kaikki.

Itse kehittäisin kulttuurialan rahoitusta muuttamalla lainsäädäntöä siten, että yksityiset lahjoitukset ja vastikkeeton joukkorahoitus sallittaisiin ja tukijat saisivat tehdä lahjoituksistaan verovähennyksen. Mahdollisuus tähän olisi sekä vapaan kentän toimijoilla että VOS-toimijoilla. Vastikkeettoman yksityisen varainkeruun edellytyksenä olisi, että toimintaa ja VOS-osuuksia voitaisiin arvioida määräajoin taiteellisin perustein ja että niitä voitaisiin jakaa tarvittaessa uudelleen.  Myös oikeuden yksityiseen varainkeruuseen saisi ainoastaan taiteellisen laadun ja vaikuttavuuden perusteella.

Pasi Lyytikäinen

Kirjoittaja on säveltäjä ja Pasimusic-festivaalin taiteellinen johtaja





Pasin pieni apurahaopas

$
0
0
Hyvä lukijani,

Tämä pieni apurahateksti on syntynyt pitkän ajan kuluessa. Viime aikoina olen huomannut keskustelun apurahoista kasvaneen sosiaalisessa mediassa, joten ajattelin, että nyt voisi olla hyvä hetki näiden ajatusteni ja neuvojen julkaisuun.

Taustaa

Suomessa apurahoja kulttuuriin, tieteeseen ja eräille muille aloille myöntävät lähinnä valtio ja yksityiset säätiöt. Apurahat voidaan jakaa pääpiirteittäin kolmeen tyyppiin: Hakemuksetta myönnettävät stipendit, jonkin projektin kuluihin myönnettävät kohdeapurahat ja työskentelyapurahat, jotka ovat tarkoitettu elinkustannuksiin esimerkiksi taiteellisen ja tieteellisen työn ajaksi. Lisäksi eri aloilla on erilaisia apurahoihin verrattavia tukimuotoja, joita ovat esimerkiksi laatutuki ja kirjastokorvaus.

Kuvan killingit eivät liity tapaukseen.
Tämän tekstin neuvot ovat sovellettavissa kaikkiin haettaviin apurahoihin. Tekstin painotus on kuitenkin taiteen ja erityisesti musiikin apurahoissa. Neuvot perustuvat pitkään omaan kokemukseen erityisesti hakijana, mutta minulle on lisäksi kertynyt kokemusta pöydän toiselta puolelta, eli olen ollut myös myöntämässä apurahoja.

Tärkeää

Toivon, että tässä kertomistani neuvoista on apua. Sanon nyt heti kättelyssä, etten ota vastuuta, mikäli apurahahakemuksesi ei menesty, vaikka noudattaisit ohjeitani. Tekstissäni voi olla myös epäselviä kohtia, puutteita tai jopa suoranaisia virheitä. Niidenkään noudattamisesta tai noudattamatta jättämisestä syntynyttä apurahan hylkäystä en ota vastuulleni. Sama koskee myös aiheeseen liittyviä mahdollisia keskusteluketjujen kommenttejani täällä blogissa ja muualla sosiaalisessa mediassa.

Apurahan hakeminen

Apurahahakemuksen ylivoimaisesti tärkein osio on työsuunnitelma. Keskity siihen ja aloita työsuunnitelman teko ajoissa, viimeistään kolme kuukautta ennen deadlinea, useampivuotisissa rahoituksissa vielä aiemmin — kohta huomaat, miksi.

Hyvässä apurahahakemuksessa:

    Tajuat mitä apuraha tarkoittaa. Se ei ole palkinto, sosiaaliavustus tai kunnianosoitus vaan rahoitus, jonka myöntäminen perustuu valtaosin työ- tai projektisuunnitelmaan. Aiempi työhistoria, onnistuneet projektit ja menestys esimerkiksi kilpailuissa toki vaikuttavat, mutta ei niin paljon kuin voisi kuvitella.

    Pohjaat hakemuksesi apurahaa myöntävän tahon hakuohjeisiin. Tarkista ensin, myöntääkö apurahaa jakava taho ylipäänsä rahaa hakemaasi tarkoitukseen ja oletko kelvollinen hakemaan ao. rahaston apurahaa, toisin sanoen, kuulutko rahaston perustamiskirjassa mainittuun kohderyhmään. Katso, mitä asioita myöntöpäätöksissä painotetaan ja ota huomioon poissulkevat seikat.

    Olet tarkistanut, millaisia summia ao. rahasto on jakanut aiemmin. On yleensä turhaa hakea enemmän kuin mitä suurimmat myönnetyt summat ovat.

    Jos haet osarahoitusta projektiin, vaikutuksen tekee se, että sinulla ehkä on hankittu jo jotakin rahoitusta hanketta varten, vaikkapa se olisi omarahoitusta.

    Olet laatinut realistisen talousarvion kohdeapurahahakemukseen. Vanha urbaanilegenda ”ne myöntää yleensä aina puolet haetusta summasta, eli hae puolet ylimääräistä” ei pidä paikkaansa. Kokenut apurahalautakunnan jäsen huomaa nopeasti, mikäli budjetissa on ilmaa. Laske budjetti siis oikeiden kulujen pohjalta. Käytä apunasi tarjouspyyntöjä, internetin hintalaskureita yms. Se, että olet nähnyt talousarvioon vaivaa, tekee projektistasi uskottavan.

    Olet realistisesti suunnitellut koko apurahakauden tai kohdeapurahan aikataulun, työt ja tulokset. Arvioi kuinka monta korkeatasoista teosta ehdit apurahakauden aikana tehdä. Älä tuuttaa apurahasuunnitelmaasi valtavaa määrää projekteja. Se herättää epäilyn, että onkohan suunnitelma totuudenmukainen. Ei määrä, vaan laatu.

    Olet sopinut tilaajien tai esittäjien kanssa ainakin tarkan kokoonpanon, kantaesitysajan ja -paikan, muut mahdolliset esitykset tuovat lisäpontta. Tämä työ kannattaa aloittaa noin puoli vuotta ennen apurahan deadlinea, koska tilaajat tarvitsevat joskus paljonkin aikaa sopivan päivämäärän ja esitystilan etsimiseen — varsinkin jos tilaaja on perinteisten musiikki-instituutioiden ulkopuolinen taho. Jos näitä tietoja ei löydy, herää epäilys, että ovatko projektit hatusta vedettyjä. Näin siis säveltäjillä. Muilla aloilla noudata tätä ohjetta soveltaen.

    Projektisi tuo jotakin uutta tai erityistä taiteen kenttään. Rahoitushakemuksia on paljon, silloin projektit, jotka vaikuttavat uudistavasti taiteen kenttään erottuvat hakemuksista yleensä positiivisesti. Mutta muista, että myös pitkälinjaista korkean tason tekemistä arvostetaan, pelkkä uutuusarvo ei ole ratkaiseva.

    Olet pitänyt huolta, että taiteellinen toimintasi on merkityksellistä myös muille kuin itsellesi. Vaikka monenlaisia projekteja tuetaan, oma kokemukseni on, että huomionarvoiset kotimaiset ja erityisesti kansainväliset esitykset tuovat painoarvoa hakemukseesi ja myöhemmin ansioluetteloon.

    Olet ylipäänsä pitänyt huolta, että toimintasi on ammattimaista ja sidosryhmäsi ovat myös ammattimaisia. Heikkolaatuisiin projekteihin ei tukea tipu, eikä yleensä myöskään harrastuskuvioihin, ellei harrastajien kanssa tehtävän projektin näkökulma, toiminta tai konsepti ole jotenkin erityisen kiinnostava ja/tai laadukas.

    Pysyt totuudessa. Kaikki ilmoittamasi tiedot pitää olla lähtökohtaisesti totta. Älä liioittele saavutuksiasi CV:ssä tai yritä hämätä jättämällä jotakin olennaista kertomatta. Älä kirjoita yleisen tason liirumia ansioluetteloosi. Ei siis pelkästään: ”On voittanut useita palkintoja”, vaan yksilöi tärkeimmät palkinnot. Ilmoita rehellisesti myös kaikki saamasi aiemmat apurahat ja palkinnot pyydetyltä ajanjaksolta. Nämä tiedot tarkistetaan rahastossa ja puutteelliset maininnat voivat nostaa esiin kiusallisia kysymyksiä hakijan rehellisyydestä. Samoin ilmoita totuudenmukaisesti rahoitukset joita olet hakemassa tai aiot hakea.

    Myös mahdollinen vakituinen työsuhde on mainittava. Työskentelyapurahan aikana et yleensä voi olla muussa vakituisessa ansiotyössä. Voit toki hakea apurahaa, vaikka sinulla on vakituinen työpaikka. Jos sinulle myönnetään apuraha ja haluat käyttää sen, sinun on otettava ansiotyöstäsi virkavapaata. Joissakin tapauksissa voit työskennellä apurahan aikana noin 25% — 50 % työajastasi työskentelyapurahan rinnalla. Tämä kannattaa selvittää ao. rahastosta etukäteen. Tiedustele ennakkoon myös työnantajaltasi, onko tällainen järjestely omassa työssäsi mahdollinen.

    Et lörpöttele. Hyvä työsuunnitelma on tiivis ja sisältää vain olennaisimmat tiedot. Teosten taiteellisesta sisällöstä kannattaa kirjoittaa myös ymmärrettävästi ja napakasti.

    On sanomattakin selvää, ettet tilitä kokemiasi vääryyksiä taiteilijana ja taloustilannettasi tai hauku ja vähättele muita. Näille asioille kannattaa etsiä joku muu foorumi kuin apurahahakemus.

    Muistat että jokainen lautakunnan jäsen lukee ainakin kymmeniä hakemuksia. Olennaisten asioiden on löydyttävä helposti, eikä satasivuisen ajatusvirran rivien välistä.

    Muistat etteivät apurahaasi käsittelevät ihmiset omaa telepaattisia kykyjä. Mikäli et kirjoita jotakin asiaa hakemukseen (”Kaikkihan sen tietää”), sitä ei osata ottaa käsittelyssä huomioon.

    Olet pohtinut huolella mahdolliset suosittelijat ja pyytänyt heiltä suositussuostumuksen ajoissa, viimeistään kuukautta ennen hakuajan umpeutumista. Muistathan, että monilta suosituskirjeen laatijoilta pyydetään useita lausuntoja. Siksikin tämä kannattaa hoitaa hyvissä ajoin. Ennen yhteydenottoa suosittelijaan, olet laatinut jo valmiiksi työsuunnitelman, jonka voit heti suostumuksen saatuasi lähettää lausunnonantajalle työkaluksi suosituksen kirjoittamista varten.

    Jotkut rahastot haluavat esimerkkejä aiemmista töistäsi. Valitse ne huolella ja lähetä liitteet juuri siinä muodossa missä ne pyydetään.

    Olet tehnyt aiemmista mahdollisista apurahoistasi käyttöselvityksen rahastolle. Osa rahastoista on tämän suhteen ehdottomia; mikäli selvitystä ei ole tehty, uutta apurahaa ei myönnetä.

    Se että olet ajatellut asioita apurahahakemuksesi arvioijan näkökulmasta, toimii hakemuksenteon loppuvaiheen hyvänä yleissääntönä.

    Mikäli hakemus on paperinen, muistat allekirjoittaa hakemuksen.

    Olet tarkistanut hakemuksesi sisällön ja kieliasun useaan kertaan ennen lähettämistä. Minä olen joskus torpedoinut oman mahdollisuuteni apurahaan yksinkertaisesti unohtamalla rastittaa merkityksellisen kohdan hakukaavakkeessa.

    Lähetät hakemuksesi ajoissa. Et jätä lähettämistä hakuajan deadlinen viime hetkiin. Jos vastaanottajan serverillä on ruuhkaa (ja siellähän on juuri deadlinea ennen) voi pahimmassa tapauksessa käydä niin, ettet saa hakemustasi lähtemään ajoissa. Myöhästyneitä hakemuksia ei yleensä käsitellä apuraharaadissa.

Lopuksi

Jos sinua askarruttaa hakemuksessasi jokin asia erityisesti, etkä löydä hakuohjeista apua, ota yhteyttä ao. rahaston asiamieheen (tms.) ja kysy asiaasi ennen hakemuksen lähettämistä.

Apurahan hakeminen on aikaavievää ja raskasta. Vielä raskaampaa on saada hylkäyskirje, varsinkin kun on mielestään tehnyt loistavan hakemuksen. Eikä auta vaikka kuinka tietäisi, että ainoastaan murto-osa hakijoista saa apurahan ja muitakin hyviä hakemuksia jää rannalle. Muista, etteivät apurahan jakajat tee päätöksiä rahoitusta vaille jääneitä vastaan, vaan yrittävät löytää juuri sillä hakukierroksella kiinnostavimmat ja parhaiten suunnitellut projektit.

Älä rakenna urahaaveitasi pelkästään apurahojen varaan. Pohdi aina hyvissä ajoin suunnitelma B, mikäli apurahaa ei myönnetä.

Älä ajattele, että teen taiteellista työtä vain silloin, kun saan apurahan. Mikäli sinulla ei ole kunnollisia näyttöjä edellisiltä vuosilta, on apurahan saaminen aina vain vaikeampaa.

Vaikka hylkäyspäätöksiä sataisi kimarana, älä lopeta hakemista, mikäli mielestäsi projektisi on tukemisen arvoinen. Jos et hae, et ainakaan saa apurahaa.

Olen hakenut itse erilaisia taiteen alan rahoituksia projekteihini noin 20 vuoden ajan. Ehkä noin joka kymmenes hakemus on tärpännyt — ja se tarkoittaa, että olen ollut todella onnekas.

Muista aina: Työsi arvoa ei mitata apurahoin.


Pasi Lyytikäinen

Kirjoittaja on säveltäjä



Näkyvyys, koodisana kusetukselle

$
0
0
Hyvä lukijani,

viime aikoina on tullut huolestuttavan paljon esille tapauksia, joissa taiteilijoita pyydetään ilmaiseksi töihin.

Viimeisin tapaus on Vuosisadan kulttuurigaala, jota järjestävä Life Style Invest Oy on yrittänyt kalastella taiteilijoita esiintymään ilmaiseksi tapahtumassa. Asiasta uutisoi Yle Uutiset. Juttu on luettavissa täältä.

Tätä on tapahtunut aiemminkin. Muun muassa Opetus- ja kulttuuriministeriö lähestyi viime vuonna sarjakuvataiteilija Kaisa Lekaa ja pyysi keikalle ruokapalkalla. Tästä nousi kohu, muun muassa MTV Uutiset tarttui aiheeseen ja nolo asia hoidettiin ministeriön taholta nopeasti kuntoon. Asiasta lisää täältä.

Ilmaistyötä tarjotaan taiteilijoille jatkuvasti. Näitä kaikkia tapauksia yhdistää taikasana näkyvyys.

Vastineeksi keikasta tarjotaan siis näkyvyyttä. Näkyvyydestä on syntynyt uusi rahayksikkö. Ikävä seikka vaan on, ettei näkyvyys kelpaa missään maksuvälineenä. Taiteilija ei voi ostaa kaupasta näkyvyydellä ruokaa lapsilleen. Näkyvyys ei kelpaa myöskään lainanlyhennyksenä tai vuokrana.

Tämä tökerö ilmaiskeikkojen ruinaaminen on suhteellisen uusi ilmiö. Minusta on omituista, että kun keikkailin lapsena eri yhdistysten, yritysten ja yksityisten tilaisuuksissa keikoista aina maksettiin kysymättä ja pyytämättä, ellei kyseessä ollut sitten sukulaisten, lähipiirin tai oman kylän iltamat, joissa mielelläni esiinnyin maksutta. Ilmaiskeikkojen ruinaus alkoi 90-luvun lamasta.

En muista tuolloin koskaan edes kuulleeni käsitteestä näkyvyys.


Vaikka olin vasta 11-vuotias, ei minua yritetty pyytää keikoille ilmaiseksi, saamaan "näkyvyyttä", vaan tilaisuuden järjestäjät maksoivat palkkion itsestäänselvyytenä. Tässä nostalginen kuitti maitoiltamien keikasta.

Mistä tällainen asenteenmuutos taiteilijoita kohtaan voi johtua?

Tässä muutama valistunut arvaus:

1. Tilaaja yrittää venyttää hyväntekeväisyyden käsitettä. Me taiteilijat todella haluamme usein tukea työllämme jotakin hyväntekeväisyyskohdetta. Mutta näissä tapauksissa aloite on ja pitää olla taiteilijoilla. Esimerkiksi Vuosisadan kulttuurigaala, jolla ei kerätä varoja hyväntekeväisyyteen, johon gaalalippu maksaa 300 euroa ja johon järjestävä taho saa julkista tukea, ei ole millään mittarilla hyväntekeväisyyskohde.

2. Kuvitellaan, että taiteilijat tekevät mitä tahansa saadakseen näkyvyyttä. Julkisuus on monissa taideammateissa tärkeä asia. Mutta totuus on se, että ilmaiskeikat poikivat lähinnä lisää ilmaiskeikkoja. Lisäksi on tökeröä ajatella, että yli kaksikymmentä vuotta ammatissaan toiminut taiteilija tarvitsee "mahdollisuuden". Minä luulen, että moni kokenut ja tunnustettu taiteilija vetää tykinkuulan kokoisen herneen nenään siitä, että häntä kohdellaan kuin taidelukiolaista.

3. Tilaaja on ahne ja laiska. Olisi niin paljon helpompaa järjestää suurtapahtumia, jos osalle ei tarvitsisi budjetoida, hankkia ja maksaa palkkoja.

4. "Naapurin tyttö tuli soittamaan ilmaiseksi huilua häihimme." Sekoitetaan ammattilaiset ja harrastaminen ja ystävä- tai sukulaisapu ja työ keskenään.

Arvoisa kollega,

jos sinua pyydetään keikalle ilmaiseksi kannattaa käyttää erään muusikon hyvää neuvoa. Jos väitetään, ettei ole varaa maksaa, voi aina kysyä mitä taitoja tilaaja omaa ja pyytää häntä keikkasumman edestä tekemään työtä sinulle. Se realisoi tilaajalle nopeasti mistä on kyse. Hyväntekeväisyyskeikoissa on ilmaiskeikkaa reilumpi tapa se, että tilaaja maksaa keikasta täyden summan, mutta keikkasumma lahjoitetaan hyväntekeväisyyteen.

Eräs hyvä neuvo niitä tilanteita varten, jolloin yritetään maksaa olematon summa keikasta, on sanoa: "Ottakaa halvempi." Tämäkin on vanhemman kollegan kullanarvoinen neuvo.

Haluan korostaa: Minua saa edelleenkin kysyä ilmaiseksi esiintymään tai säveltämään vaikkapa kollegoiden, hyväntekeväisyysjärjestöjen, sukulaisten tai tuttavien taholta. Otan oikeuden tarvittaessa kieltäytyä.

Mutta punaista näen, jos joku muu tilaajataho yrittää sössöttää jostain näkyvyydestä tai jauhaa "meillä ei nyt ole varaa maksaa taiteilijoille" -soopaa. Nuo molemmat ovat minun korvissani koodisanoja kusetukselle ja orjatyölle.


Pasi Lyytikäinen

Kirjoittaja on säveltäjä (jolle tärkeää on kuuluvuus, ei näkyvyys)


Edit [lisätty 16.2. klo 9.08]: Esimerkiksi Vuosisadan kulttuurigaala, jolla ei kerätä varoja hyväntekeväisyyteen, johon gaalalippu maksaa 300 euroa ja johon järjestävä taho saa julkista tukea, ei ole millään mittarilla hyväntekeväisyyskohde.




Sana on teko

$
0
0
Hyvä lukijani,

suhtaudumme arjessa sanomisiimme aika huolettomasti. Ajattelemme helposti, että tekoja ovat vain konkreettiset toimet joita arjessa teemme. Tällöin voi helposti jäädä huomaamatta, että myös kirjoitettu ja lausuttu sana on teko. 

Sanoilla on valtava voima. Voimme rohkaista ja lohduttaa sanoin. Voimme tehdä sanoilla ihmiset iloisiksi. Voimme puolustautua ja puolustaa muita sanojen avulla. Sanojen avulla voi tehdä valtavasti hyvää.




Mitäpä jos valjastaisimme muiden tekojemme lisäksi myös sanamme rakentavaan käyttöön?

Aika hyvänä ohjenuorana voisimme soveltaa puheisiimme ja kirjoitteluihimme kultaista sääntöä: "Mitäpä ajattelisin, jos minusta kirjoitettaisiin näin tai minulle sanottaisiin näin?"

Kiihdyksissä kirjoitamme helposti ajattelemattomasti. On hyvä pohtia hetki — joskus jopa pitempikin tovi — ennen kuin avaa sanaisen arkkunsa. Kritiikin voi esittää asiallisesti. Silloin siihen saa myös enemmän painoarvoa kuin solvaamalla.

Viisautta, rakkautta ja harkintaa sanojen käyttöön toivoo,

Pasi Lyytikäinen, säveltäjä


Luovuus ja juhlapuheet

$
0
0
Hyvä lukijani,

aloitan tämän blogipostaukseni anonyymeillä sitaateilla viime vuosina pidetyistä yhteiskunnallisten vaikuttajien juhlapuheista:
Luovuus, osaaminen sekä korkea sivistystaso ovat edellytyksiä Suomen ja suomalaisten tulevaisuuden hyvinvoinnille ja menestykselle.  
Me Suomessa oivallamme poikkeuksellisen laajasti tieteen ja oppimisen arvon avaimina tulevaisuuteen. Luovuus, innovaatiot, huippututkimus, asiantuntijuus.   
Luovuus, osaaminen ja korkea sivistystaso ovat edellytyksiä Suomen ja suomalaisten pärjäämiselle maailmassa, jossa kansallisvaltioiden rajat hämärtyvät.  
Luovuus, osaaminen, osallistuminen ja innovatiivisuus ovat yhä tärkeämpiä tekijöitä yhteiskunnan kehityksessä.
Säveltäjän luova virne

Voin allekirjoittaa jokaisen lauseen. Luovan työn ytimestä kuulosteltuna tämä kaikki on rohkaisevaa. Luovaa työtä ja luovuutta todella arvostetaan Suomessa.

Mutta jos luovuus, korkea sivistystaso, osaaminen, huippututkimus ja asiantuntijuus ovat tulevaisuuden kannalta kaikkien mielestä tärkeitä, miksi emme ole valmiita satsaamaan näihin asioihin tosissamme? Tähän on olemassa kolme vastausta:

Luovuusasiat ovat tärkeitä vain juhlapuheissa tai asioista päättävillä tahoilla ei ole ymmärrystä siitä, mitä nämä asiat vaativat tai molemmat.

Minä olen optimisti. Uskon vilpittömästi, että kyse on tahattomasta ymmärtämättömyydestä, joka on korjattavissa. Koska viime aikoina erilaiset yhteiskunnalliset talkoot ovat olleet kova sana, päädyin ehdottamaan itsekin talkoita, keskustelutalkoita.

Tässä talkooreseptini:

Jos olet yhteisistä asioistamme päättävä poliitikko tai virkamies, älä muodosta kuvaa luovuudesta, taiteesta, innovaatioista ja huippututkimuksesta omien kokemusten tai mielikuvien pohjalta. Ota yhteyttä tahoihin, jotka ovat näiden alojen asiantuntijoita. Keskustelkaa luovuudesta, innovaatioista, tulevaisuudennäkymistä ja sivistyksen merkityksestä. Kuuntele eri näkemyksiä, sillä kukin tuppaa ajamaan omaa agendaansa vähän turhan innokkaasti.

Jos olet asiantuntija, suunnittelija, kehittäjä, keksijä, taiteilija, tutkija, luovien alojen yrittäjä, niin ota yhteyttä päättäjiin, ehdota tapaamista ja keskustelkaa siitä, mitä luovuus tarkoittaa. Millaisia resursseja se vaatii? Mitä luovuuteen satsaaminen tarkoittaa? Miten peruskoulun taito- ja taideaineet ja aikuisiän luovuus liittyvät toisiinsa? Miksi luovuutta on hankala mitata? Miksi luovuus on joskus niin hidasta ja miksi ”tuottamaton” luova toiminta yhteiskunnassa on myös tärkeää. Älä aja vaikuttajille pelkästään omaa agendaasi, ole kärsivällinen ja pitäydy faktoissa.

Lopuksi

Erityisen vaarallisia tulevaisuuttamme ajatellen ovat ”niukkuus lisää luovuutta” -puheet. Niitä on viime aikoina kuultu ylintä valtiojohtoa myöten. Lausahdus on sinänsä näppärä, sillä jokainen tietää sen olevan tietyissä olosuhteissa totta; kengät voi korjata kiireessä roudarinteipillä, rikkoutuneen ikkunan voi paikata pahvilla ja kahvinkeittimen suodatinpussin voi korvata sukkahousujen jalkoterällä.

Eri asia on, haluammeko oikeasti yhteiskunnallemme Niksi-Pirkka -tulevaisuutta. Sillä siinä tulevaisuudessa tutkimus, innovaatiot, sivistys ja taideteokset ovat sitä itseään, olosuhteiden pakosta.

Pasi Lyytikäinen

Kirjoittaja on säveltäjä




Hiljaisuudesta

$
0
0

Hyvä lukijani,

Pääsiäinen meni kotona ruokaa tehden ja hiljaiseloa viettäen. Johannan loistoidea oli uudistaa pääsiäisruokia ja niinpä värkkäsin ensimmäistä kertaa marokkolaisvaikutteista ruokaa. Itse olen arkirutiineissani ja ruokatottumuksissani todellinen tylsimiys ja jäykkä kaavoihin kangistuja. Joten hyvä, että saa välillä tuuletusta tapoihinsa.

Harjulla mutkitteleva hiljainen Kallvikinniementie eräänä usvaisena päivänä.

Hiljaiselo ja hiljaisuuden vaaliminen on minulle aika ajoin tärkeää. Periaatteessa en ole ollut mikään erityinen hiljaisuuden ystävä, saati hiljainen ihminen, vaan enemmänkin ihmisten pariin etsiytyvä ja ajoittain rasittavakin hölöttäjä.

Hiljaisuudella on silti erityinen paikka sydämessäni ja moniin tärkeisiin kokemuksiini on liittynyt kokemus hiljaisuudesta.

Hetkinen, kokemus hiljaisuudesta ja hiljaisuus. Onkos niillä jokin ero?

No onhan niillä.

Täydellistä hiljaisuutta emme voi kokea. Vähintään verenkiertomme kohina ja sydämen lyöntimme pitää meille äänekästä seuraa hiljaisemmissakin paikoissa. Olen tämän aika huimaavan kokemuksen aikoinaan kuullut vahvana silloisen Teknillisen korkeakoulun akustiikan laboratorion kaiuttomassa huoneessa, jonne teimme opiskeluaikaan ekskursion. Kokemus oli oikeasti korvia huumaava. Aika ahdistavakin.

Mutta hiljaisuuden kokemuksia meillä kaikilla on, vaikka emme täydellistä akustista hiljaisuutta pystykään kokemaan. Usein hiljaisia hetkiä itselläni on ollut vaikkapa luonnossa, erityisesti meren äärellä tai kotona yksin ollessa. Lähes päivittäin hakeudun hiljaisuuteen, vaikka vaan ihan hetkeksi. Joskus hiljaiseksi paikaksi riittää vaikka keskellä kaupunkia oleva puisto, siitäkin huolimatta, että sinne kantautuu liikenteen pauhu. Hiljaisuus on siis myös suhteellista. Minulle hiljaisuus on ensisijaisesti ajatusten hiljaisuutta. Usein oman pään pauhu on suurin este hiljaisuuden kokemiselle.

Niinpä pelkistä tauoista koostuva John Cagen teos 3’44” on itseasiassa kaikkea muuta kuin hiljaisuusriitti. Siinä väistämättä kuulokokemus herkistyy konserttitilan ääniin, varsinkin jos kuuntelee teosta yhtä aktiivisesti kuin muutakin musiikkia. Olen joskus blogissani tuosta teoksesta sanonutkin, että 4’33” on hälymusiikkia parhaimmillaan. Jos kiinnostaa, niin löydät tuon Cage-tekstini täältä.

Uutelan ja Kallvikinniemen metsäpolut ovat taitavia mielenhiljentäjiä.


Sävellän parhaillaan laulusarjaa Edith Södergranin runoihin. Sen sävellystyö on vaatinut minulta poikkeuksellisen paljon hiljaisuutta, suoranaista hiljentymistä työn äärelle. Vaikea sanoa miksi. Ehkä Södergranin runojen maailma ja kielikuvat ohjaavat luontevasti hiljentymään, tai ehkä tämä vaan on tällaista sisältä kumpuavaa hiljaisuuden kaipuuta. Mene, tiedä. Hiljaisuusteema on ohjannut sävellystyötäni myös suhteellisen hiljaisten erikoissoittotekniikoiden käyttöön.

Nuottiesimerkki tekeillä olevasta laulusarjastani Mot alla fyra vindar Edith Södergranin runoihin.


Kappaleen kokoonpano on mielikuvitusta kutkuttava: sopraano ja huilu! Mot alla fyra vindar (Kaikkiin neljään tuuleen) kantaesitetään 15.6.2017 Aino Acktén kamarifestivaalilla Kallion kirkon eteläisessä kivijalassa sijaitsevalla Ackté-klubilla. Teoksen kantaesittävät sopraano Johanna Lehesvuori ja huilisti Johanna Kärkkäinen. He ovat myös tilanneet teoksen Kordelinin rahaston tuella. Lisätietoa konsertista täältä.

Päättäköön Edith Södergranin hiljaisuuden äärelle kutsuvat sanat tämän blogipostaukseni. Noista sanoista tulee elävästi mieleen eräs vanha kuusi Koilliskairassa, liitän myös siitä kuvan oheen.

Vinden rör sig sakta mellan träden.
Tomheten vilar. Vattnet är tyst.
Den gamla granen står vaken och tänker
På det vita molnet, han i drömmen kysst.



Teoksen valmistuessa

$
0
0
Hyvä lukijani,

viime viikot ovat olleet kovasti työntäyteisiä. Viime viikonloppuna oli säveltäjien jatkotutkintoseminaari Kallio-Kuninkalassa, Järvenpäässä. Myös erilaiset opetus- ja koulutustehtävät ovat täyttäneet kevättalven kalenteriani. Mutta silti pääfokus on pysynyt sävellystyössä, siitäpä olen ollut varsin iloinen. Sävellyskausi 2016–2017 on ollut poikkeuksellisen hyvä, etten sanoisi. Siitä pitää olla kiitollinen.

No, mutta asiaan:

Laulusarjani Mot alla fyra vindar (Kaikkiin neljään tuuleen) sopraanolle ja huilulle valmistui tänä aamuna kello 6:58. Teoksella on mittaa 15 minuuttia ja laulusarja on kuusiosainen. Tässäpä laulusarjan osat:

1. Den väntande själen
2. Mot alla fyra vindar
3. Ringen
4. Lyckokatt
5. Det var en fågel som sjöng
6. Nordisk vår

Laulusarjan viides osa on huilusoolo, joka pohjautuu Södergranin runoon. Runoa ei siis lauleta, mutta sen voi lausua esityksen ohessa tai se voi olla vaan painettuna käsiohjelmassa.

Teoksen ovat tilanneet sopraano Johanna Lehesvuori ja huilutaiteilija Johanna Kärkkäinen Kordelinin rahaston tuella. He myös kantaesittävät teoksen 15.6.2017 Aino Ackté -festivaalilla, Helsingissä. Lisätietoa konsertista löytyy täältä.

Näin teoksen valmistuessa on hyvä katsoa miten teos syntyi.

Laulusarjan sävellysprosessi oli pitkähkö — niinkuin useimmissa tapauksissa minulla. Alunperin minulta tiedusteltiin tämän teoksen sävellysmahdollisuutta syksyllä 2015 ja tuolloin vuoden lopulla pidimme ensimmäisen sävellystilauspalaverin. Kordelinin rahasto myönsi tilaajalle apurahan teoksen sävellystilausta varten syksyllä 2016. Pelkän tekstikokonaisuuden sommittelu kesti kauan, se työ valmistui 14.11.2016. Tuossa vaiheessa minulla oli intensiivinen sävellysvaihe kahden muun teoksen kanssa, joten toden teolla pääsin luonnostelemaan sävellystä vasta vuoden 2017 puolella.

Kevättalvella laulusarja eteni opetustöiden ristiaallokossa. Huomasin nopeasti haluavani laulusarjaan omintakeisia sointeja, joka vaati laborointia erityisesti huilun kanssa. Tuuttailin naapureiden "iloksi" täällä mitä kummallisempia ääniä ja pikku hiljaa teokseen suodattui noista kokeiluista parhaimmat. Monelle asialle piti keksiä myös mahdollisimman johdonmukainen nuotinnustapa. Näitä nuotinnusasioita kuulija ei juuri tule ajatelleeksi, mutta niihin helposti uppoaa iso osa sävellystyöhön käytetystä ajasta. Nuotinnoksen pitäisi olla jollakin tapaa johdonmukainen suhteessa nuotintamisen traditioon, mutta myös johdonmukainen kyseisen teoksen sisällä ja suhteessa omaan aiempaan tuotantooni. Tällaisia murheenkryynejä olivat esimerkiksi trillit ja tremolot, jotka tuottivat erityisen soinnin. Käytännössä, koska kyse ei ole vakiintuneista tekniikoista, katsoin parhaaksi kirjoittaa usein tällaisen eleen oheen huilulle esimerkiksi sormitukset. Se oli aikamoinen homma. Lopputuloksena on eräänlainen kompromissi aktionotaation (=nuotinnos, joka näyttää käytännöllisesti mitä pitää tehdä, eli 'paina tosta' -symbolein toimiva notaatioärjestelmä) ja tavallisen säveltasot yms. ilmaisevan nuotinnoksen välillä. Halusin tarkat soinnit joka ilmiölle, joten siksi tämä kaikki vaiva kannatti nähdä.

Laulusarjan Mot alla fyra vindar nuotinnosta. Tahteihin 22 ja 23 on merkitty huilun tarvittavat erikoissormitukset

Itselleni vokaalimusiikkia säveltäessä tärkeää on pohtia sitä, että mitä lisäarvoa musiikki antaa runolle. Pelkkä runon kuvittaminen sen omien mielikuvien pohjalta ei oikein minulle riitä. Se on vähän sama kuin maalaisi muotokuvan tai maiseman "sellaisena kuin se on", ilman syvempää merkitystä. Minulle tärkeä ja oivaltava musiikinkäyttäjä elokuvan maailmassa on Stanley Kubrick. Hän ei pelkästään tyydy tukemaan suoraviivaisesti kuvaa valitsemallaan musiikilla, vaan pyrkii luomaan kontrasteja ja yllättäviä konnotaatioita.

Uskallan ennen kantaesitystä raottaa runon ja musiikin suhdetta laulusarjassa sen verran, että totean sen olevan raskaan ja kepeän, pimeän ja valoisan jatkuvaa vuoropuhelua.

Pyrin kaikista ennakkosuunnitelmista ja teknisistä pohdinnoista huolimatta silti mahdollisimman pakottomaan ilmaisuun. Haluan olla joka hetki "varma", että tämän musiikin pitää mennä juuri näin. Tämän vuoksi paradoksaalisesti teoksen valmistelu, pohdinta ja luonnostelu kestää pitkään, että varsinainen musiikillinen keksintä voisi olla mahdollisimman vapaata, ikään kuin suoraa.

Mystiikalle taiteessa hörähdellään nykyään usein sekä hyvän- että pahantahtoisesti. Mutta, jos mystiikalla tarkoitetaan suoraa suhdetta ideoihin, ei asiaa tarvitse tarkastella yliluonnollisessa valossa. Keksiminen, myös musiikin keksiminen, ne nimenomaiset hetket, jolloin musiikki kehkeytyy päässä ovat mielestäni mystisiä. Sen keksinnän toiselle puolelle ei tietoisin metodein astuta, vaikka selvää on, että nimenomaan tietoinen toiminta, harjoittelu, keskittynyt työ ja kirkas ajattelu (leikkisän mielikuvittelun ja hiljentymisen ohella) kehittävät tuota keksintää. Aivot eivät ole pelkkä pänttäykselle omistettu helmitaulu, laskutikku tai tietokone. Se pystyy yhdistämään — ei pelkästään tietoisella — vaan myös omalle ymmärrykselle käsittämättömällä tavalla asioita. Ja sille tajunnasta ja alitajunnasta kumpuavalle keksinnälle haluan kaiken tietoisen sävellystoiminnan ohella pitää ovet auki.

Mielenkiintoista on, että tätä suhdettani monipolviseen ajatteluun on vahvistanut keskustelut aivojen toimintaa luonnotieteellisin metodein tutkivien tiedehenkilöiden kanssa. Muusikkojen aivoja kun on viime vuosina tutkittu poikkeuksellisen paljon. Viimeksi olin aiheesta keskustelemassa poikkitieteellisessä Music & Brain -paneelissa Helsingissä huhtikuussa. Siinäpä aihe, josta voisin joskus kirjoittaa tänne blogiinkin.

Tuusulanjärven illassa (kuvan otti Veli-Matti Puumala)

No, uusi teos on siis valmistunut. Mitäpä sitten? Hirvittävästi ei ehdi jäädä fiilistelemään, seuraavat projektit painavat jo päälle, mutta tietysti tässä on edessä teoksen harjoitusprosessin seuraaminen ja tietysti kantaesitys, jota odotan innolla. Aikaa sieltä vuoden 2015 syksystä, jolloin asiaa alettiin valmistella on ehtinyt vierähtää. Totuus on, että täällä kotona uuden teoksen valmistuminen vaikuttaa arkeen äärimmäisen vähän. Tämä lienee ikäkysymys. Kaikki maalliset asiat elämässä muuttuvat pikkuhiljaa arkisiksi. Nuorena tuli juhlittua uuden teoksen syntymistä ehkä aina vähän turhankin perusteellisesti kunnes pikkuhiljaa opin, että säveltäjien jutut kiinnostavat ravintoloissa ulkopuolisia lähes yhtä paljon kuin varusmiesten. Ehkä käyn silti tänään kaupasta ostamassa juhlan kunniaksi pullaa?

Terveisin,

Pasi Lyytikäinen, säveltäjä
Viewing all 54 articles
Browse latest View live